Ensimmäisen syksyn tuntoja

Tänään sen tein. Kirjoitin viimeiset kurssipalauteet harjoitustoimituksessa, puin takin päälleni, toivotin hyvät joulut ja lähdin. Loma alkoi vihdoin.

Mitään lomaa en kuitenkaan aio viettää. Olen pyhät töissä ja vapaa-ajalla väkerrän kesätyöhakemuksia. Opintojen päättyminen tältä vuodelta on kuitenkin vapauttavaa. Tuntuu hyvältä, kun syksyn aikana tehty työ alkaa näkyä opintopisteiden muodossa. Ja kai sitä jotain on jäänyt tänne pääkoppaankin.

Puolen vuoden aikana olen tutustunut taas upeisiin ihmisiin. Ja sen verran olen tutustunut myös itseeni, etten ihan hetkeen asu yksin, kun tämän kämpän vuokrasoppari päättyy. Ei ole tämä rauha ja hiljaisuus ihan mun juttuni, ainakaan tässä elämänvaiheessa. Takaisin kommuuniin vaan!

Joululomaksi lähdenkin maalle. Siellä on koira, piano, hyvää ruokaa ja paljon muuta sellaista, mitä olen kaivannut.

Kevääksi on myös muutamia kaunokirjallisia suunnitelmia, mutta niitä en vielä paljasta. Katotaan kui tytön käy. ;)

Pukudraamaa ja pulisonkeja

On yleisesti tunnustettu totuus, että...

Pukudraamoja joko vihataan tai rakastetaan. Itse lukeudun jälkimmäiseen kategoriaan. Kaikki alkoi pahamaineisesta BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjasta. Saamme syyttää YLE Teemaa ja Colin Firhtiä siitä, että omasta kirjahyllystäni löytyy kyseinen sarja sekä kirja. Sitä uusinta elokuvasovitusta, jossa on Keira "luuranko" Knightley, en fanita. Sori.

Jane Austen on ainoa kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Se nyt ei ollut mikään maailman suurin urakka, mutta onpahan tullut jotain saavutettua. Kirjahyllystäni löytyy suomenkielisen Ylpeys ja ennakkoluulo -pokkarin lisäksi Jane Austenin elämänkerta ja englanninkielinen kokoelma, jossa on kaikki Austenin teokset. Leffahyllyssä on myös uusin sovitus Northanger Abbeysta. Muuten en ole oikeastaan noista elokuva- ja tv-sovituksista innostunut, niistä tuntuu puuttuvan jotain. Varmaan se Colin Firth.

Pukudraamaintoni ei rajoitu pelkästään Austeniin, sillä kirjahyllystäni löytyy myös Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, sekä BBC: n sarjana että divarin kätköistä kaivettuna romaanina.

Muutama vuosi sitten olin hyvinkin innokas 1800-luvun englantilaisen kirjallisuuden lukija ja pukudraamojen tuijottaja. Nyttemmin tuo vaihe on mennyt ohi, omassa elämässä on ihan tarpeeksi draamaa. Silti seuraava leffahyllyn täyte on jo kiikarissa. Jostain täytyisi löytää Elisabeth Gaskellin North and South BBC:n sovituksena. Myös sellainen kulttikirjan maineeseen noussut teos, kuin Pride and Prejudice and Zombies pitäisi päästä lukemaan.

Jonkinlainen vaikutus pukudraamoilla on minuun ollut, sillä pidän pulisonkimiehiä vähintäänkin komeina.

En voi syödä jänistä. Syy löytyy kirjahyllystä.

"Esikkojen aika oli ohi." (Ruohometsän kansa)

Pidän blogia, koska on kiva kirjoittaa muutakin kuin tieteellistä tai journalistista tai taiteellista tekstiä. On myös mukava lukea välillä jotain muuta kuin oppikirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina kuuluneet elämääni. Siksi haluaisin avata sisintäni ja esitellä vähän kirjahyllyäni.

Olen kirjojen suurkuluttaja. Tai haluaisin olla. Oikeasti luen nykyään aivan liian vähän mitään kaunokirjallista. Täytän kuitenkin kirjahyllyäni säännöllisin väliajoin, sillä parhaat kirjathan pitää hankkia omaksi. Materialisti mikä materialisti.

Yläasteikäisenä löysin Richard Adamsin kirjan Ruohometsän kansa (1972). Tarina kertoo kaneista, jotka joutuvat pakenemaan yhdyskunnastaan. Keskiössä ovat kaniiniveljekset Pähkinä jaViikka, joiden kautta kerronta etenee.

Monille tämä opus tuo mieleen lapsuuden piirretyt, joissa kivat puput seikkailivat. Todellisuudessa kirja on hyvinkin raaka. Kanien maailmassa tapellaan vallasta, naidaan ristiin rastiin ja raadellaan kaikki vastustajat. Kuulostaa vähän ihmiskunnalta, eikö vain?

Meitä ihmisiä nämä tarinan hahmot parodioivatkin. Kaneilla on oma hierarkiansa, kielensä ja oravanpyöränsä. Jos joku uskaltaa uhmata järjestelmää ja lähteä yhdyskunnasta, kohtaa hän varmasti vaikeuksia ja halveksuntaa. Ja ennen kaikkea lähtijä kohtaa luonnon.

Luontosuhde onkin kirjassa tärkeä ja sen merkitys korostuu heti ensimmäisessä lauseessa. Samoin kuolema loikkii perässä koko tarinan ajan.

Tämä bestseller ei siis ole mikään lastenkirja, vaikka eläimistä kertookin. Missään vaiheessa ei tule sellaista tunnetta, mikä väistämättä saattaa tulla Disney-elokuvia katsoessa, että lukisit yli-inhimillistetyistä eläimistä.

Harmillista tosin on, ettei kirjasta ole otettu vuoden 2001 jälkeen painoksia.

Omaa kappalettani etsin vuoden verran divareista ympäri Suomea. Lopulta äitini löysi sen Launosten kirpputorilta.

Huvila ja huussi goes Manse

Lähiösetänne Laura tervehtii.

Viimevuotiseen kommuunielämään verrattuna asuminen täällä Mansessa on aika luksusta. Asun 1920-luvulla rakennetun puutalon yläkerrassa. Neliöitä tässä kämpässä on vähän päälle 30. Eli muutos edelliseen yhdeksään on aikas suuri.

Olen ollut tähän asuntoon tosi tyytyväinen. Pohjaratkaisu on aika näppärä. Täällä on tilava eteinen, olkkari, baarikeittiö ja "luolaksi" nimetty makuualkovi. Vessa ja suihkukin löytyy. Suihkua tosin voisi mainostaa sanalla kyseenalainen, on nimittäin aika jännästi suunniteltu. Huoneiden oranssit seinät tosin on vähän mauttomat, mutta hei, semmonen kämppä kun asukaskin! Ja onhan tätä jo moneen kertaan ehditty sanomaan mun näköseks... :D

Pari huonoa puoltakin löytyy. a) Täällä ei hengaa ympäri vuorokauden kavereita, joiden kanssa voisi keskustella vaikka homoillasta (toim.huom. Koko homoilta alkaa olla ihan tarpeeks puitu juttu, mutta semmonen kommentti, että ei ole olemassa homoja ja heteroita. Kaikki ovat ihmisiä ja ihmiset ovat eläimiä) ja b) pattereista ei oikein irtoa tehoa näin isojen tilojen lämmittämiseen. Eli odottelen lämmintä talvea.

Hirveesti en ole tänne kamaa tuonu, kun asun täällä vaan toukokuuhun saakka. Kesää en ajatellut viettää Tampereella, vaan jossain ihan muualla. Joulun jälkeen toivottavasti selviää, että missä.

Lukitsetko rakkauden?

Torstain Morossa oli jälleen äänestystuloksia. Lukijoista 70 prosenttia oli sitä mieltä, että Tampereen voisi julistaa rakkauden pääkaupungiksi. Syiksi lueteltiin muun muassa rakkausteeman viljeleminen kaupungilla ja Patosillan rakkaudenlukot.

Junasta nousevat vierailijat kohtaavat ensimmäisenä I <3 Tre julisteet, sitten vasta Ilveksen ja Tapparan mainosplagaatit. Tampereella on rakkautta ilmassa.

Pyöräilijät rakastavat jalankulkijoita ja toisinpäin. Jos Lahdessa on sekopäinen autoilukulttuuri, niin Tampereella kevyt liikenne ei tiedä miten käyttäytyä. Rakkaus on kaukana siinä vaiheessa, kun meinaa jäädä pyörän alle.

Rakkautta tarjotaan useissa paikoissa. Minulta sitä on kerran yritetty ostaa Rautatienkadulla ja Tammelan torilla sain oikoa vääriä käsityksiä omasta nymfomaanisuudestani. Näytin kuulemma sellaiselta, että voisin olla "kokeilunhaluinen".

Kaikkein irvokkainta ovat mielestäni juuri ne Patosillan lukot. Mukava, kansainvälisen tuntuinen tapa, mutta kuten koko valtakunnassa, veikkaisin että puolet niidenkin lukkojen kiinnittäjistä kohtaa avioeron. Lukitseminen ja rakkaus eivät kuulosta hyvältä samassa lauseessa. Sanokaa vaan sitoutumiskammoiseksi, mutta se, että lukkojen avaimet heitetään vielä koskeen on mielestäni ehdottomasti väärin. Molemmille puolisoille pitäisi antaa vara-avain.

Näin manseenmuuttajan silmin katsottuna, Tampere kompastuu rakkauden kaupungin nimitykseensä. Taidetaan tarvita nyt joku toinen titteli. Miten olisi rakkauden kaipuun kaupunki?

Punainen viiva

Odottelen tässä ensimmäistä kertaani kuin kuuta nousevaa. Ensi keväänä se tapahtuu. Tarkalleen 17. huhtikuuta.

Arvasit aivan oikein. Tuolloin äänestän ensimmäistä kertaa elämässäni eduskuntavaaleissa. Sitä ennen sadat ehdokkaat jakelevat minulle lentolehtisiä, tarjoavat kahvia ja pullaa sekä sanovat: "Minä haluan ehdottomasti parantaa opiskelijoiden asemaa".

Minulle äänestäminen on itsestäänselvyys. Milläs hitolla sitä muuten vaikutat? Facebookissa järjestettävällä "yleislakolla" vai? Äänestäminen on helpoin ja kivuttomin tapa ilmaista mielipiteensä. Ennen kaikkea tämä tapa antaa luvan kertoa kantansa radikaalimmin. Koska äänestän, minulla on lupa kehua, haukkua, ylistää, vihata ja vatvoa seuraavien kansanedustajien harjoittamaa politiikkaa.

Voin tietysti tehdä näin myös silloin, kun jätän äänestämättä. Onhan se kiva jauhaa aamukahvipöydässä kansanedustajia hampaidensa välissä. Ja odotella neljä vuotta seuraavaa mahdollisuutta piirtää numero ympyrän sisälle, jotta saisi haluamansa ihmisen istuntosaliin painamaan äänestysnappia.

Suoraan sanottuna minulla alkaa keittää, jos joku mummo jaksaa kansanradiossa motkottaa edustajien harjoittamasta politiikasta, tai edes palkoista, ja samaan hengenvetoon kertoo, ettei äänestänyt viime vaaleissa.

Aion suhtautua äänestämiseen kuin akkaväki Ilmari Kiannon romaanissa Punainen viiva: ”Jutkautan minä punasen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähdä miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki! Ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi.”

Takaisin luantoon!

Juttelin eilen erään lintubongarin kanssa. Ennen tätä keskustelua olin juoksennellut pusikoissa ja niityillä kuin pieni varsa, oli nimittäin ihanaa löytää näin läheltä kaupunkia näin "villiä" luontoa. Sitten löysin puisen lintutornin josta näkyi Iidesjärvelle. Ja siellä bongari istuikin kiikaroimassa koskeloita.

Viimevuotinen kaipuuni maalle, metsien ja peltojen keskelle on uusiutunut. Asun mielestäni aivan loistavalla paikalla, tämä ei ole mitään betoniviidakkoa ja Tampesteri on ihan mukava kaupunki, mutta myönnettävä se on. Veri vetäisi muualle.

Vuoden kulkua on hankala hahmottaa, kun asuu kaupungissa. Siksi bongarikin oli torniin tullut. Täytyi saada seurata lintujen muuttoa ja ruskan leviämistä. Ihmiset kaipaavat jonkinlaista otetta ajasta ja luonnosta, ainakin me maalta tulleet.

Talvella en usko tämän kaipuun enää vaivaavan minua. Kylmyys ja pimeys saavat tekemään jotain muuta tai pysymään sisällä, sekä maalla että kaupungissa.

Sitä ennen aion juoksennella syksyisissä puskissa ja katsella luonnon nukahtamista.

Sitä sivistyssanakirjalla otsaan, joka...

Yliopisto on oma pikkuinen maailmansa keskellä kaupunkia. Niin kuin muissakin maissa, omassa pienessä maailmassa on oma kielensä, tiede. Niskavillat nousevat pystyyn kun ajattelenkin niitä ihmisiä, jotka kultivoivat sivistyssanoja ympäriinsä ja jäävät odottamaan että ne kasvavat.

Faktahan on, että viestintä on tarpeeksi hankalaa ilman noita kömpelöitä, vierasperäisiä sanoja. Erityisesti näitä sanoja jakelevat humanistit, mutta siihen syyllistyvät myös sosiologit, informaatiotieteilijät ja toimittajat. Niin, itsekin syyllistyin tähän syntiin viime kesänä livauttaessani lehtijuttuun sanan interiöö. Arvatkaapa, sainko selittää sanaa myöhemmin jutun lukeneille? Hyvä kun itse ymmärsin, mitä olin sanalla tarkoittanut.

Kerran törmäsin junassa kahteen humanistiin, jotka keskustelivat siitä kuinka toisen intellektuelli poika oli hyvin kiinnostunut historiasta ja psykologiasta. Sain sellaisen käsityksen, että hädin tuskin 10-vuotiaan pojan sofistikoitunut äiti oli innoissaan passittamassa poikaansa Humanistiseen tiedekuntaan. Sielutiede ei äidin mielestä ollut tarpeeksi interesantti ala. Mies nyökkäili ja totesi että hänen argumenttinsa olivat similaareja, sillä postmodernissa yhteiskunnassa täytyy tietää mitä puuhailtiin satoja vuosia sitten. Vastapäinen matkustaja pyöritteli okuluksiaan, minun orikseni nurkat nousivat ylöspäin.


Luentosalissa, väittelytilanteessa ja niin kutsutussa akateemisessa keskustelussa nämä sanat saavat juoksennella mielestäni niin paljon kuin jaksavat. Mutta ei sitä salakieltä tarvitse arkipäivän tilanteissa viljellä, ellei sitten oikeasti halua puhua salaisuuksiasi kovaan ääneen julkisella paikalla. Silloinkin voi kokeilla konttikieltä.

Sivistyssanojen viljeleminen. Pedanttia, sanon minä.

Blogi is back - Blogi on selkä

Kesä oli ja kesä meni. Nyt ehtii taas palata blogin pariin. Sitä ennen kertaan vielä kesää hetken.

Helteisimmän vuodenajan leikin blondia Miinan montun kesäteatterissa, pyörin ympäri maakuntaa tehden paikalliseen lehteen juttuja ja viihdytin vanhuksia kunnan palveluyksikössä. Kaiken lisäksi opettelin katsomaan maailmaa seitsämän kuukautta vanhan koiranpennun silmin. Eli hauska, antoisa, työntäyteinen ja muistorikas kesä on nyt takanapäin.

Näin syksyllä muutokset ovat aina ajankohtaisia. Niinpä minäkin otin ja muutin Nääsvilleen! Hupsista.

Täällä opiskelen nyt siis tiedotusoppia yliopistossa. Lahden viehättävä ja hyvinkin intiimi kommuunielämä on taakse jäänyttä aikaa. Nyt asutan yksikseni vinttikämppää mitä viehättävimmällä puutaloalueella. Asunto saikin juuri ansaitsemansa kaksipäiväiset tuparit ja palovaroittimen. Tämä alue on muuten lapsiperheiden mekka, joten yritän olla kunnollinen.

Tampereesta en osaa vielä sanoa paljoakaan. Oikein lupsakka paikka.

Yliopistosta taas osaisin sanoa jo paljonkin, mutta se jääköön nyt johonkin toiseen kirjoitukseen.
Eli hengissä ollaan.

Kaikki muuttuu

Viime lauantaina musta tuntui siltä, kuin olisin palannut ajassa vuoden taakse päin. Tämän tunteen aiheutti kaikki se, mitä päivän aikana tein. Olin teatteriharkoissa montussa. Kävin ratsastamassa ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Kotona odotti koira, odottaa yhä.

Edessä on kahden viikon päästä muutto takaisin kotiin, maaseudulle. Pikkuhiljaa olen vienyt tavaroita pois täältä Lahden kodista ja valmistautunut samalla henkisesti lähtöön. Niin. Kaksi kotia. Tai oikeastaan ei yhtään kotia. Tämä kevät on ollut omituista reissaamista näiden kahden paikan välillä. Kolmas koti voisikin olla VR:n taajamajuna.

Mulla on suuret odotukset kesää kohtaan. Saan tehdä toimittajan hommia, ratsastaa, näytellä ja opettaa uudelle koiralle elämän perusteita. Kun ynnäilen asioita näin yhteen, se tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Lisätään tähän nyt vielä se kirjan kirjoittaminen ja pianon pimputus.

Silti multa puuttuu jotain. Multa puuttuu tämä toinen koti, missä olen nyt vuoden ajan asustanut. Ennen kaikkea, multa puuttuu nämä ihmiset, joita täällä olen tavannut.

Paluu kevääseen 2009 loppui, kun vietimme lauantai-iltaa näiden ihmisten kanssa. Vaikka tuntuukin siltä, ettei mikään olisi muuttunut, kaikki on muuttunut.

Loman loppu

Lähdin eilen Hai-saappaat jalassa metsään. Tarkoituksena oli kiivetä harjun päälle, mutta polku (tai polun tapainen kengänjälkien sarja) loppui puolivälissä matkaa. Hanki kantoi mukavasti, mutta sitten kun se ei enää kantanut.... Lunta oli polveen asti. Päädyin sitten harjun yli pururadalle. Kamera oli matkassa, joten tuli otettua muutama arktinen kuva muun muassa Ykslammessa pulppuavasta kuumasta lähteestä. Vähän rennompi meininki (ja teksti) tällä kertaa. Huomenna takaisin kaupunkiin.

Kui mää taas tän joutusi?

Mun ei pitänyt lähteä tänä vuonna mukaan kesäteatteriin. Ei pitänyt. Mutta niin siinä vain kävi, että lupauduin. Veri vetää lavalle.

Kun minulle tarjottiin roolia, olin aika varma, etten lähtisi mukaan. Ajattelin viettää kesäni jossain ihan muualla, mahdollisesti toimittajan hommia tehden. Minut houkuteltiin viekkaasti käymään ilmaisutaidon kurssilla. Lupauduin. Ehkäpä menen katsomaan, mitä siellä tänä vuonna tapahtuu. Ja onhan se hyvää preppausta tulevia esittävän taiteen pääsykokeita varten.

Huomasin käyväni joka tunnilla. Ohjaaja kysyi tunnin lopussa, oletko tulossa kesällä? En tiedä. Seuraavan tunnin lopulla kysymys toistui. Ehkä, en tiedä. Ja taas sama rumba. Kyl mä varmaan, mut en tiedä vielä. Sitten mulla olikin jo plari edessä.

Ensimmäistä kertaa "teatteriurani" aikana mulla on rooli tiedossa näin aikaisessa vaiheessa. Ja uskokaa tai älkää, rooli on juuri se, mitä olen näiden kesien aikana halunnut tehdäkin. Se on isompi kuin aikaisemmat työt ja karikatyyrisempi. Mutta ennen kaikkea se, millaisen kehityskaaren kyseinen hahmo kokee näytelmän aikana, teki minuun vaikutuksen.

Niinpä suostuin. Tiedän, että kesästä tulee työläs, mutta alan jo tottua siihen. Kyllähän sitä ehtii kesätoimittajan hommia tehdä vastaisuudessakin.

Mutta tuollaista roolia ei ehkä ehdi.

Klassinen vallankumous

Olin tänään Iittalassa seuraamassa televisiojutun tekoa. Ala-asteelle saapui Hämeenlinnan kaupunginorkesteri, joka esiintyi koululaisille. Ajattelin, että hohhoijakkaa, taas sitä yritetään sivistää lapsia.

Itse en ole koskaan ollut klassisen musiikin ystävä. Rakastan lyriikoita ja riimejä, ja niitä harvemmin löytää perinteisestä klassisesta musiikista. Suhteeni klassiseen musiikkiin ei ole koskaan ollut lainkaan niin intohimoinen, kuin klassikkokirjoihin tai -näytelmiin. I did not have any relations with that music.

Kun orkesteri aloitti soittamisen, koin jonkinlaisen valaistumisen. Mieleeni ei tulvinut se sama tunne, joka minulla oli ala- ja yläasteella vastaavanlaisina teemapäivinä. Sen sijaan aloin muistella musiikintunneilla opittuja asioita klassisesta musiikista. Pääni täyttyi termeistä. Tuo on ykkösviulu, tuo kakkosviulu, Vivaldin neljä vuodenaikaa, Tsaikovskin Joutsenlampi, Mozartin Eine Kleine Nachtmusic... Finlandia Edvin Laineen Tuntemattomassa Sotilaassa... Yritin hillitä itseni, etten vain alkaisi riehua ympäri salia.

Muu yleisö ei ollut lainkaan niin innoissaan. Joku kuunteli korvalappustereoita, toiset juttelivat. Teki mieleni ravistaa osaa niistä pikkuisista. "Ettekö te huomaa, mitä teidän edessänne tapahtuu?!"

Ehkä se ei olisi ollut tarpeellista. Minäkin koin tällaisen heräämisen vasta parikymppisenä, toiset kokevat sen myöhemmin, toiset eivät koskaan.

Spotify on soittanut tänään Beethovenia, Debussya, Chopinia ja tietenkin Sibeliusta.

Kevään kovimmat kilpailut

Vuoden verisimmät taistot ovat alkaneet!!! Ensimmäinen niistä on kesätyöpaikan haku. Samoja paikkoja hakevat yläasteikäiset pikkunulikat, ylioppilaaksi itsensä taistelleet epäpätevät jauholakit (allekirjoittanut), työttömät "mulle kelpaa ihan mikä vaan" -tyypit ja tietysti liian hyvin kouluttautuneet rohvessoorit. Työnantajilla on mistä valita.

Jos jotain työn hakemisesta on oppinut, niin kolme asiaa ovat äärettömän tärkeitä:

1. Ole ajoissa! Ensimmäiset paikat viedään käsistä jo ennen joulua. Sen sain oppia tänä vuonna.
2. Älä ole liian varma itsestäsi. Työnantajat rakastavat jahkailua. "Kyllä tää aika varmalta näyttää, että saat tän homman..." Ja viikon päästä puhelu: "Lohduttaako yhtään, että olit toiseks paras?" Tartu JOKA IKISEEN tilaisuuteen. Tämän opin viime vuonna.
3. Älä nirsoile, kranttuile yms. Siivoaminen ei ehkä ole kaikkein hauskinta hommaa, mutta hällä väliä! Se on helppoa ja siitä saa rahaa sekä kokemusta. Hienommat hommat on säästetty työnantajien sukulaisille. Tämä tuli selväksi pari vuotta sitten.

Seuraava kilpajuoksu alkaakin sitten loppukeväästä, kun korkeakoulujen pääsykokeet alkavat. Näistä paikoista taistelevat kaikki samat ryhmät kuin kesätöistäkin. Paitsi ne yläasteikäiset.

Sitä ennen voi miettiä, mitä teki tänä vuonna kesätöiden haussa väärin.

Löyhkäävät lelut

Villissä nuoruudessani matkustin joka aamu bussilla kouluun. Kerran kun astuin bussiin sisälle, olin aivan varma, että joku oli tehnyt tarpeensa sinne. Siellä haisi aito ja rehellinen shaisse. Meni hetki, kunnes tajusin, että takapenkin pojat naureskelivat ja leikkivät uusilla, ruumiin eritteiltä tuoksuvilla lelu-ukkeleillaan. Kaikkea markkinointikoneistomme keksiikin.

Lelut ovat puhutteleva aihe. Joka joulu vuoden toivelahojen turvallisuus testataan ja vaaralliset vempeleet vedetään markkinoilta.

Sitten puhutaan siitä, kuinka kehittäviä ja opettavaisia lelujen täytyisi olla. Hyvä lelu opettaa lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, puhumaan, pussaamaan, hengittämään ja kaivamaan nenää. Hyvä lelu kertoo lapselle, mitä maailmassa täytyy tehdä, jotta pärjää. Barbiet, pehmoeläimet ja perinteinen paperi+kynä -yhdistelmä eivät ole tämän mittapuun mukaan hyviä leluja. Mielikuvitus, luovuus ja oma oivaltaminen ovat sivuseikkoja Toistan: Opettavaista ja kehittävää.

Viime vuoden puolella Citymarketit alkoivat myydä seksileluja. Tiukkapipot jaksoiva nostaa asiasta metelin. Nämä samat tiukkapipot ovat näiden yliopettavaisten lelujen kannalla. Muistuttaisin heitä, että mielikuvituksettomista ja rationaalisista lapsista kasvaa mielikuvituksettomia ja rationaalisia aikuisia. Heille ei tyynyn halaaminen riitä.

Lelunsa kullakin.

Hiekkalaatikolla

Juridisesti ihminen on aikuinen, kun hän on täyttänyt 18-vuotta. Parikymppiseksi asti jatkuu vanhempien elatusvelvollisuus. Lapsuus loppuu silloin kuin seinään. Lapsenmielisyys ja lapsellisuus jatkuu.

On olemassa ihania lapsenmielisiä ihmisiä. Niitä avarakatseisia ja spontaaneja persoonia, jotka uskaltavat vähän hassutella ja nauttia elämästä. Näiden ihmisten seurassa usein viihtyy. Toki yltiöpäinen hössötys voi käydä hermoille, mutta senkin antaa anteeksi. Avoimuus ei jätä kylmäksi.

Monien aikuisten ongelma on kuitenkin lapsellisuus, joka ilmenee erityisesti riidellessä. Osapuolet vänkäävät niin kauan omaa mielipidettään puolustaen, että unohtavat, miksi alunperin edes olivat sitä mieltä. Riidasta tulee pääasia. Niin ei saisi käydä. Näin sanotaan Tao Taossakin. Lapsikin ymmärtää lopettaa ajoissa.

Miksi sitten on edes olemassa sellainen termi kuin lapsellisuus, sillä lapset eivät siihen useinkaan syyllisty? Ajatelkaapa nyt vaikka Pekkaa ja Petraa hiekkalaatikolla tappelemassa sinisestä lapiosta. Homma päättyy siihen, että Pekka heittää Petran silmiin hiekkaa ja Petra alkaa itkeä. Pekan omatunto alkaa kolkuttaa, ja lapion kohtalo on selvä.

Aikuiset tappelisivat lapiosta vielä haudan reunallakin.