Tiivis viikonloppu päättyi tragediaan

Whiteheadin upea ranta.

Whiteheadin asema.

Larnessa on parasta varoa vanhuksia.

The Grand Opera Housen loistoa.

Tyylikkäänä Macbethin näytöksessä.

Aikaisia aamuja. Noilla sanoilla kuvailisin kulunutta viikonloppua. Lauantaina lähdimme aamujunalla kohti Larnea. Myöhästymisen vuoksi päädyimme junaan, joka ajoi vain Whiteheadiin saakka. Se oli onnellinen sattuma.

Pieni Whiteheadin kaupunki sijaitsee upealla paikalla, aivan meren rannalla. Merenrantakylät eivät tosin ole poikkeus tässä maassa.Whiteheadissa on kuitenkin poikkeuksellisen hieno ja värikäs rantakatu. Aseman toisella puolella kaupunki nousee jyrkkää rinnettä pitkin ylös. Lyhyen visiitin aikana ehdimme ihastua paikkaan niin, että päädymme sinne luultavasti vielä toisenkin kerran.

Larne sen sijaan oli pienoinen pettymys. Se on jokseenkin harmaa paikkakunta. Pääkadun varrelta löytyy tosin monia pieniä second hand kauppoja, joista saattaa tehdä löytöjä. Larnesta löytyy myös satama, mutta ei mikään kaunis ja historiallinen, vaan pikemminkin Helsingin länsiterminaalin kaksoiolento.

Junamatka pohjoisen pikkukaupunkeihin oli kokemisen arvoinen. Rautatie kulkee rantaviivaa pitkin, joten maisemat ovat huikeat.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme Belfastin oopperataloon, jossa päivän agendana oli Macbeth-ooppera. Kolmituntinen esitys oli mahtava. Ohjaaja Oliver Mears oli todella hienosti saanut oopperaan nykyaikaisuutta. Vaikka murhat tehtiin vanhanaikaisesti veitsillä, niin skottikuningasta kuvattiin digikameralla. Lisäksi tarinan sekaan oli ujutettu hyvin yhteiskunnallista kritiikkiä, joka muuten velloo tällä hetkellä sekä Pohjois-Irlannissa että oopperan tapahtumapaikassa Skotlannissa.

Kannatti siis herätä.

Ruisleivän metsästys

Irlantilaisten ruokavalio koostuu pääosin burgereista, kolmioleivistä, ranskalaisista, pizzasta ja sipseistä. Kuulopuheiden mukaan peruna pelasti saaren aikanaan nälänhädältä. Se on hyvä syy kulkea sipsipussin kanssa kaikkialle. Jälkiruokamahaan tiputetaan yleensä cupcake tai pala juustokakkua. Lisäksi irlantilaiset pitävät omaa versiotaan fish & chipseistä maailman parhaimpana. Kyseistä ruokalajia en ole vielä päässyt maistamaan.

Kaikkea muuta kylläkin.

Mauds-jäätelö on saaren ylpeys. Hunajainen Poor Bear -maku hakkaa testeissä muun muassa juustokakun ja rommirusinan.

Irlantilainen ruokaympyrä: Puolet leipää, neljäsosa salaattia, neljäsosa sipsejä.

Kaakao nautitaan vaahtokarkkien kera. Cupcaket ovat myös täällä suuri hitti.

Kaipaan Suomesta ihan omituisia ruokalajeja. Tein esimerkiksi jauhelihakastiketta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Äiti olisi nyt tyttärestään ylpeä. Ei aina tarvitse vääntää jotain tulista intialaista kanamuhennosta.

Onnellisin hetkeni oli kuitenkin pari viikkoa sitten Tescossa. Olin jo ehtinyt kassalle, kun ruotsalainen vaihtariystäväni huusi minulle jonon perältä. Hän oli löytänyt ruisleipää. Kyseinen merkki ei ollut aivan täydellistä, mutta yllättävän hyvää.

Ainakin se kelpasi pahimpaan ruisleivän himoon.

Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, miksi suomalaiset panevat leivän päälle paprikaa. Miksi ei?

Belfastissa sataa taas

Viimepäivinä sää on ollut koko maassa poikkeuksellisen huono. Jopa uutisissa raportoitiin tuulen kaatamista puista ja tulvista. Nyt siis ollaan jo tämänkin saaren mittakaavassa todellisissa myrskylukemissa.

Kävin pienellä Belfastin-seikkailulla keskenäni. Rankkasade tosin pilasi suunnitelmat kierrellä katuja, ja lounasajan vuoksi jonot kuppiloihin olivat pitkiä. Lopulta löysin itseni harhailemasta Queen's Quarterilta ja jatkoin matkaani kohti kasvitieteellistä puutarhaa.

Kaktushuone 1800-luvulta.

Mökötti nurkassa hän.

Tämä huone haisi joululta.

Flower power.

Hetken hyasintteja haisteltuani lähdin taas uhmaamaan sadetta. Kasvitieteellisen puutarhan kanssa samassa korttelissa on Ulsterin museo. Molempiin näihin on ilmainen sisäänpääsy. Museo kartoittaa Pohjois-Irlannin historiaa aina kivikaudelta 1960- ja 1970-lukujen mellakoihin. Sinänsä museo ei ollut mitenkään henkeäsalpaava, verrattuna esimerkiksi Belfastin Titanic-museoon.

Susi oli ensimmäinen laji, joka jääkauden jälkeen palasi Irlantiin. Peto hävitettiin järjestelmällisesti saarelta, ja 1900-luvulla susia ei Irlannissa enää ollut.

Viskiä sen sijaan on ollut aina.

Asioita, jotka saavat minut kysymään: What the F*ck?

Kolmen viikon jälkeen voin jo sanoa kotiutuneeni tähän maahan. Joitain asioita en vain meinaa vieläkään ymmärtää.

Yltiöpäinen kohteliaisuus

Osaan jo sanoa jokseenkin automaattisesti please, jos haluan jotain. Silti tunnen itseni TODELLA epäkohteliaaksi pohjoisirlantilaisten seurassa. Tosin jopa lontoolainen kämppikseni sanoi, että täällä ollaan äärettömän kohteliaita verrattuna esimerkiksi Ison-Britannian väestöön. Titteleitä ei niinkään kuulu enää puheessa, onneksi. Häkellyn joka kerta, kun baarissa tai kahvilassa työntekijät puhuttelevat minua neitinä. Jäin sanattomaksi, kun eräs baarimikko totesi minulle kiireessä: "Wait a moment, ma'am."

Kohtelias kirjastokuitti.

Hanat

Ennen tätä seikkailua olin käynyt kerran tässä Euroopan kolkassa. Silloin vierailin Skotlannissa. Hanat jaksavat kummastuttaa edelleen. Kuuma vesi vasemmasta ja kylmä oikeasta. Ja tietenkin hanat niin kaukana toisistaan, etteivät vedet pääse millään sekoittumaan. Ihanan modernia.

Kenen idea oli, häh?

Lomakkeet

Tämän maan byrokratia on ihan omaa luokkaansa. En ole edes laskenut, kuinka monta lomaketta olen saanut täytellä viimeisen kolmen viikon aikana. Lupia, rekisteröitymisiä, sopimuksia, varmistuksen varmistuksia... Myös kurssitöitä palauttaessa pitänee täytellä lomakkeita. Enkä malta odottaa sitä hetkeä toukokuussa, kun kaikki ne lukuisat rekisteröitymiset pitää purkaa.

Sää

Muuttuu sekunneissa. Ja kun puhun sekunneista, tarkoitan sitä aikaa, joka menee sormien napauttamiseen. Yhtenä hetkenä sataa, toisena paistaa aurinko. Tuuli lähentelee lähes päivittäin niitä lukemia, joita Suomessa kutsumme myrskylukemiksi. Sateenvarjot kääntyvät näissä myräköissä ympäri, joten niistä ei ole oikeastaan hyötyä.

Ei oo käyttistä.

Guinness

Ei pelkästään näytä moottoriöljyltä vaan myös maistuu siltä.

Siideri ja puoli pintiä öljyä, please.

Päivä Belfastissa

Mitä enemmän kuljen Belfastin kaduilla, sitä varmemmin uskon toivon voimaan.

Beacon of Hope

Titanic oli laiva, jonka pohjoisirlantilaiset rakensivat, mutta englantilainen upotti. Tämä vitsiksi tarkoitettu sutkaus sisältää hiukkasen totuutta. Katkeruus protestanttien ja katolilaisten välillä kytee Belfastissa yhä. Kaupungin historiasta kielivät erotetut asuinalueet, joissa liehuvat joko Irlannin tai Ison-Britannian liput. Kantakaupungin arjessa kitka ei enää juurikaan näy, paitsi ajoittaisina mielenosoituksina ja mellakoina.

Olen nähnyt vasta pintaraapaisun kaupungista. Tänään kävimme St. George's:n torilla, jossa paikalliset myivät vihanneksia, käsitöitä, cup cakeja, ruokaa ja taidetta. Vain sunnuntaisin auki oleva kauppahalli sijaitsee aivan Belfastin päärautatieaseman lähellä.

Shoppailun ja syömisen jälkeen kävimme katsastamassa parit nähtävyydet. Lopuksi nautimme oluset The Crownissa, yhdessä Belfastin vanhmmista pubeista. Paikka on säilyttänyt 1800-luvun kuppilan arvokkuutensa hyvin.

The Big Fish

Albert Memorial Clock

City Hall

The Crown