Kaksi espanjalaista ystävääni istui eräänä päivänä kirjastossa. Yhtäkkiä ikkunalasia vasten kuului maailmanlopun ropina. Taivas oli repäissyt raepussinsa auki, ja nyt Irlannin yllä satoi jäätä kaatamalla. Espanjalaiset olivat välittömästi ikkunassa ihmettelemässä. Irlantilaiset jatkoivat luku-urakkaansa ulos vilkaisematta.
Minä astuin tuolla hetkellä ulos asuntolasta. Sillä sekunnilla kun avasin oven, alkoi kuuro. Suljin oven välittömästi ja odotin hetken sisällä. Maaliskuu on kuukausista kylmin, niin oli asuntomme irlantilaisvahvistus sanonut tammikuussa. Tammikuu on harmain, maaliskuu kylmin. Uskon sen nyt. Parin viikon sisällä ihana keväinen ilma on muuttunut jäätäviksi tuuliksi ja sateiksi.
Päällimmäinen tunne saattoi olla pelko. En tykkää suurista väkijoukoista. Inhoan sitä paineen tunnetta, jonka ihmismassat aiheuttavat. Tarvitsen tilaa ympärilleni. Siksi St. Patrick's Day Dublinissa saattoi hieman pelottaa siinä vaiheessa, kun tuttuni julkaisi Facebookissa kuvan sunnuntailta. Kuvassa pubien ja ravintoloiden mekka Temple Bar oli tupaten täynnä ihmisiä.
Maanantaiaamu valkeni kauniina. Matkamme kohti Dublinia alkoi kahdeksan jälkeen. Siinä missä muut ihastelivat kukkuloita, peltoja ja lampaita, minä otin huonot yöuneni takaisin nukkumalla koko kahden tunnin matkan. Perillä bussi jätti meidät muutaman minuutin kävelymatkan päähän O'Connell Streetiltä, sillä keskusta oli paraatin vuoksi suljettu.
Puolenpäivän aikoihin pääkadulla alkoi paraati, mutta sitä ennen kävimme lounastamassa. Tai tässä tapauksessa lautaselle valikoitui pitkästä aikaa Ulster Fry, perinteinen irlantilainen aamupala, jonka jälkeen ruokaa ei tarvitsekaan syödä moneen tuntiin. Sienet, munakokkeli, pekoni ja perunaleipä täyttävät vatsan mukavasti. Yleensä ravintoloissa voi valita, kuinka montaa herkkua aamiaislautaselleen haluaa.
Osa kansainvälisestä joukostamme paraatia seuraamassa.
Viikinki ridaa porolla.
Väkijoukon takaa oli vaikea saada kuvia, varsinkin kun kaikki muutkin halusivat ottaa kuvia.
O'Connell Streetin läpi kulkenut paraati esitteli Irlannin historiaa ja kansantaruja. Ohi vilahti niin viikinkejä kuin merihirviöitäkin. Ohi vilahti myös noin 10-vuotias poika, joka pölli upean, vihreänä kimaltelevan lippikseni. Onneksi harmitti vain hetken, sillä seuraavalla pysäkillä sain paljon tyylikkäämmän olkihatun päähäni. Nautimme myös päivän ensimmäiset tuopit kera elävän musiikin, joten juhlamieli palasi äkkiä.
Temple Bar oli todellakin täynnä väkeä, ja jouduimme tekemään töitä, että porukkamme pysyi edes jotenkin kasassa. Kuten aiemminkin Dublinissa, myös nyt ihmiset olivat hurjan iloisia. Lukuun ottamatta niitä kahta blondia, jotka itkivät kadunkulmissa. Kun Temple Barilta poikkesi hieman sivuun, väkeä oli jo paljon vähemmän. Löysimme kivan pubin, jossa nautimme seuraavan perinteisen aterian, ruokalistalta lautaselle valikoitui nimittäin fish & chips. Sillä elettiinkin sitten loppupäivä.
Vihreää juhlaa Temple Barilla.
Loppuilta meni mukavasti tanssiessa. Kuin ihmeen kaupalla löysimme kaikki samaan pubiin. Yhteensä jorasimme varmaan seitsemän tuntia putkeen. Soittolistalla toistuivat samat kappaleet, kuten Whiskey in the Jar, Wild Rover ja tietenkin oma suosikkini Galway Girl!
Voin kertoa, että Ryttylä Girl selvisi St. Paddy'sista Dublinissa ja aikoo mennä vielä jonain vuonna uudestaan!
Heti aluksi on sanottava, että Dublin on luultavasti yksi Euroopan iloisimmista kaupungeista. En tiedä, juotetaanko asukkaille vesijohtoveden mukana Guinnessia (vai juovatko he sitä pikkaisen liikaa itse), mutta pubeissa meininki tuntui olevan katossa koko ajan. Irkkumusiikki pauhasi ja kansantanssin askelia opetettiin vaihtelevalla menestyksellä. Osasyynä saattaa olla myös lähestyvä St. Patrickin päivä, jota irlantilaiset juhlivat jo täysillä. Itse tapahtumahan on ensi maanantaina.
Tällä paikalla vierailijat saavat kokeilla Guinnessin laskettamista.
Näkymä Gravity Barista.
Belfastiin verrattuna Dublin tuntui aikamoiselta turistirysältä. Rugbyliigan pelien vuoksi kohtasimme enemmän italialaisia kuin irlantilaisia. Ja kappas, myös kaupungin kovimmat turistikohteet kertovat tarinaa oluen panemisesta tai viskin tislaamisesta.
Maailman paras irish coffee.
Jamesonin tislaamon sisäpihan tunnelmia.
Vierailimme sekä Guinnessin vanhassa panimossa että Jamesonin tislaamossa. Molemmissa oli omat hyvät puolensa. Guinnessin panimo on ehdoton nähtävyys Dublinissa vierailevalle, mutta uskoisin, että kertakäynti riittää. Kierroksen kohokohta oli, kun sai itse kaataa oman Guinnessinsa. Kyseisen oluen kaataminen kuulemma eroaa muiden oluiden kaatamisesta merkittävästi. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu. Kun näköalabaarissa siemailin itse lorottamaani olusta, totesin, ettei Guinness ole se minun juttuni. Edelleenkään.
Seuraavan päivän kohde olikin Jamesonin tislaamo. Ihana pikkumuseo on säilyttänyt tunnelmansa. Pidin tislaamosta enemmän kuin panimosta, sillä hauska opastettu kierros ja intiimi fiilis paikassa olivat aivan toista luokkaa kuin turistien kansoittamassa Guinness-panimossa. Lisäksi Jameson on mielestäni hyvää viskiä, joten ilolla sitä maisteli. Eikä tarvitse edes kysyä, missä kaupungissa olen nauttinut elämäni parhaan irish coffeen.
Seikkailun alusta saakka olen halunnut nousta läheiselle harjulle, jossa sijaitsee Knockagh-monumentti. Monumentti on pystytetty kaikille Antrimin kreivikunnan sotilaille, jotka taistelivat maailmansodissa. Mutta itse monumentti ei ollut se pääasia, jonka vuoksi halusin kiivetä. Syy oli tämä:
Wow.
Näkymä harjulta on sanoinkuvaamattoman upea! Lähdimme seikkailemaan alkuiltapäivästä ja olimme perillä kahden tunnin patikoinnin jälkeen. Nousua Jordanstownista huipulle on melkein yhdeksän kilometriä. Välissä tietysti pysähdyimme silittelemään hevosta ja kuvaamaan lampaita.
Tämä kaveri oli hyvin seurallinen.
Tie monumentille kiertelee maaseudun keskellä. Matkan aikana tuli siis nähtyä paljon niittyjä, peltoja ja idyllisiä valkoisia maaseutumökkejä. Mutta kaikkein paras hetki oli se, kun maisema huipulla avautui eteen.
JES!
Huipulla tuli istuttua tovi ja seurattua, kuinka Skotlannin-laiva eteni hitaasti kohti Belfastia. Lopulta aurinko alkoi laskea, joten oli aika suunnata kohti kotia.
Alamäki oli helpompi.
Reissu tuntuu jaloissa vielä seuraavana päivänäkin. Yksi rakko kantapäässä ei kuitenkaan pilaa sitä tunnetta, kun katson luennolla ikkunasta ulos ja näen Knockagh-monumentin harjun huipulla. Hitto. Mähän kävin tuolla!
Monumentille pääsee myös autolla, jos kävely ei kiinnosta.
Länsi-Belfastissa sijaitsee kaksi kaupunginosaa, joita erottaa toisistaan rauhanmuuri, Peace Wall. Pohjoisempana Shankill Roadilla asuvat unionistit ja protestantit. He haluavat Pohjois-Irlannin pysyvän osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Muurin eteläpuolella Falls Roadilla asuvat tasavaltalaiset ja katolilaiset, jotka kannattavat Pohjois-Irlannin liittymistä Irlannin tasavaltaan. Molemmilta alueilta löytyy köyhyyttä, karuja asuntoja ja iskulausein koristeltuja seinämaalauksia. Pääkaduilla voi piipahtaa kaupoissa, pubeissa ja ravintoloissa. Kaduilta löytyvät myös omat urheilukeskuksensa ja kirkkonsa. Turistitaksit eivät ole harvinainen näky. Erityisesti Peace Wall on vuosien saatossa täyttynyt turistien kirjoituksista.
Shankill ja Falls ovat The Troubles -nimityksellä tunnettujen mellakoiden näyttämö. Vuosikymmenten ajan 1960-luvulta aina 1990-luvun loppuun saakka kaduilla on mellakoitu oman aatteen, uskonnon ja ylpeyden vuoksi. Nykyään koko Pohjois-Irlanti on rauhallisempi, joskin Belfastissa mellakoidaan edelleen usein, ja viimevuosina jopa rankemmin kuin vuosikausiin.
Miltä kadut sitten näyttävät? Tässä teille Shankill:
Shankillin kartalle kiitosta selkeydestä.
Yksi Shankillin kuuluisimmista seinämaalauksista auttaa erottamaan eri poliittisten ryhmittymien jäsenet.
Unionistien pub.
Suosikkimaalaukseni pääkadun varrella.
Hallitsijasta ei ole epäselvyyttä.
Elämä on normaalia myös Shankillissa.
Ja tässä Falls:
Che Guevaralla oli irlantilaiset sukujuuret. Tasavaltalaiset jaksavat muistuttaa asiasta.
Tasavaltalaisten pubi.
Kaunis pikkukappeli
Kaksi kuukautta vankilassa nälkälakkoillut Bobby Sands on yksi Falls Roadin sankareista.
Muistojen puutarhan portit.
Yksi uusimmista seinämaalauksista esittää Nelson Mandelaa.
Molemmat tiet ovat kulkemisen arvoisia, ja pääkaduilta kannattaa poiketa, valoisaan aikaan mieluiten. Ajoittain tosin tuntui, että alueet on rakennettu turisteja varten. Opasteita ja historiapläjäyksiä tuli vastaan usein. Toisaalta tatuoitu narkkari, tupakka suussaan siivoava kotiäiti, katolinen nunna, Obamaa inhoava vanha herrasmies ja lukuisat palloilla pelaavat lapset olivat hyvinkin todellisia.
Lopuksi pari kuvaa rauhanmuurista:
Muuria koristavat seinämaalaukset, graffitit ja vierailijoidein rauhantervehdykset.
Länteen kävellessä saattaa havaita punaiset kasvot.
Belfastin konfliktit rinnastettuna maailman konflikteihin.
Muurin länsipäädyssä on portit, joiden kautta pääsee Shankillista Springfieldin ja lopulta Falls Roadin puolelle. Jos portit ovat auki.
