Viime lauantaina musta tuntui siltä, kuin olisin palannut ajassa vuoden taakse päin. Tämän tunteen aiheutti kaikki se, mitä päivän aikana tein. Olin teatteriharkoissa montussa. Kävin ratsastamassa ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Kotona odotti koira, odottaa yhä.
Edessä on kahden viikon päästä muutto takaisin kotiin, maaseudulle. Pikkuhiljaa olen vienyt tavaroita pois täältä Lahden kodista ja valmistautunut samalla henkisesti lähtöön. Niin. Kaksi kotia. Tai oikeastaan ei yhtään kotia. Tämä kevät on ollut omituista reissaamista näiden kahden paikan välillä. Kolmas koti voisikin olla VR:n taajamajuna.
Mulla on suuret odotukset kesää kohtaan. Saan tehdä toimittajan hommia, ratsastaa, näytellä ja opettaa uudelle koiralle elämän perusteita. Kun ynnäilen asioita näin yhteen, se tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Lisätään tähän nyt vielä se kirjan kirjoittaminen ja pianon pimputus.
Silti multa puuttuu jotain. Multa puuttuu tämä toinen koti, missä olen nyt vuoden ajan asustanut. Ennen kaikkea, multa puuttuu nämä ihmiset, joita täällä olen tavannut.
Paluu kevääseen 2009 loppui, kun vietimme lauantai-iltaa näiden ihmisten kanssa. Vaikka tuntuukin siltä, ettei mikään olisi muuttunut, kaikki on muuttunut.
