Vaihdon jälkeinen jakomielitauti

Matkakertomus, kevät 2014, Pohjois-Irlanti, University of Ulster, Yhdistynyt kuningaskunta, Pohjois-Irlanti...

Mutta miten aloittaisin?

Pari päivää helteissä teki hyvää, mutta harmaa ja syksyinen sää on tällä hetkellä kotoisampi. Tuuli ei aivan yllä Irlannin lukemiin. Sade ja harmaus sen sijaan ovat sitä samaa.

Takana on kolme päivää Suomessa. Paluu meni samalla kaavalla kuin menomatkakin. Kello neljältä aamulla join pahaa kahvia. Saattajana oli tällä kertaa kaksi kämppistäni, jotka eivät halunneet päästää minua lähtemään yksin. Silmät kostuivat kaikilla. Parempia kämppiksiä en olisi voinut toivoa.

Taksikuski oli puheliaalla tuulella ja naureskeli 24 kiloiselle laukulleni. Dublinin-bussissa en pystynyt nukkumaan. Lennolla Köpikseen istuin kahden herran välissä, enkä kehdannut nukahtaa kummankaan olkapäätä vasten. Olisin luultavasti kuolannut jommankumman takin. Nojasin pääni etuistuimeen ja näytin krapulaiselta. Lennolla Köpiksestä Helsinkiin melkein itkin onnesta, kun sain lukea Hesaria. Kentällä oli rakkaita ihmisiä vastassa. Oli ihanaa palata kotiin.

"No miltä nyt tuntuu sitten olla kotona?"

En tiedä. Pari päivää perheen ja kavereiden kanssa ovat olleet ihania. Mutta en todellakaan osaa määritellä sitä olotilaa, joka nyt velloo. Samaan aikaan kaikki tuntuu sekä todella helpolta että todella omituiselta. Kun ihmiset kysyvät Irlannista, en tiedä, mitä pitäisi vastata ensimmäisenä. Tai tiedän. Mutta kerrottavaa olisi niin paljon.

Niin kuin se, että meri on joka päivä erivärinen. Tai se, että ihmiset ovat ällistyttävän kohteliaita. Haluaisin kertoa, että vuoret ovat upeita ja metsät niin vihreitä, ettet uskonut sellaisten olemassaoloon. Mutta mitkään sanat tai kuvat eivät oikeastaan kerro koko totuutta.

Ja Suomi. Koko maa tuntui eksoottiselta kun palasin. Huomasin kaivanneeni havumetsää ja aikaisin ulkona huutavia lintuja. Huomasin, että kello yhdeltä aamulla ei ole säkkipimeää vaan keskikesän vaalea pimeys. Huomasin, kuinka moni odotti paluutani, ja kuinka paljon olinkaan kaivannut perhettäni ja ystäviäni

Kai se sitten tuntuu hyvältä. Se kotona oleminen.

Kahlausta hevosen kanssa ja ilman

Kuluneet viikot ovat olleet niin täynnä tekemistä, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Viikon reissu Lontooseen huhtikuussa oli unelmien täyttymys. Kävimme jenkkivaihtari Kelseyn kanssa läpi läjän museoita ja turistikohteita. Suosikiksi nousi modernin taiteen museo Tate Modern, jossa oli makeita Dalín ja Monet'n maalauksia. London Eye, Madame Tussaudsin vahakabinetti ja Tower of London on nyt myös yliviivattu lusikkalistalta.

Amerikkalainen modernin taiteen museossa. Excited.

Suomalainen modernin taiteen museossa. Not impressed.

Lisäksi yksi mahtava päivä tuli vietettyä Hyde Parkissa, josta tuli yksi suosikkipaikoistani maailmassa. Lontoolaiset tykkäävät näemmä kahlata, sillä vastaan tuli parikin lähdettä, joissa sai luvan kanssa kahlata. Dianan muistomerkki Hyde Parkissa oli yksi, ja tietenkin sinne täytyi mennä käppäilemään.

A wee Tom!

Koko reissun kruunasi Wicked-musikaali Apollo Victoria -teatterissa. Kovana musikaalifanina en voi muuta kuin ylistää koko tuotantoa. Aivan mahtavia laulajia, biisejä ja tehosteita, eikä juonikaan hassumpi ollut. Seuraavalla kerralla haluaisin nähdä Leijonakuninkaan. Tällä kerralla se oli rahapussille hieman liian hintava sijoitus. Tai no. Eihän Lontooseen nyt säästämään mennäkään.

Joutsenet otti chillisti.

Oravat tulivat melkein syliin.

Tässä on mies makuuni. Paljon koiria ulkoilutettavan ja noin.

Käytin matkalla myös aikaa Kelseyn valistamiseen. Ystäväni nimittäin lensi reissumme jälkeen Suomeen tapaamaan perhetuttujaan. Annoin hänelle mukaan listan paikoista, joissa hän voisi vierailla ja piirroksen tärkeimmistä muumihahmoista.

Hyde Parkissa on ihmisen hyvä olla.

Lopulta palasin rahattomana ja väsyneenä takaisin Belfastin kautta Jordanstowniin. Vappuaaton nukuin ja selasin kateellisena ystävieni lähettämiä vappukuvia sosiaalisessa mediassa.

Viikko Lontoon-reissun jälkeen lähdin kohti pohjoista, Ballymoneyn kylää. Tarkoituksenani oli viimein toteuttaa yksi unelma, ratsastusvaellus Irlannin  nummilla. Ja mikä vaellus se olikaan!

Vastassa tallilla oli hauska jamppa, Danny. Hän tutustutti minut nopeasti ratsuuni Philipiin ja nappasi itselleen tallista mukaan Maxin. Molemmat hevoset olivat aika järeitä kavereita. Heti kun pihasta päästiin, Danny kysyi, olenko valmis ravaamaan. No mikä ettei, eipä kaveri paljon aikaillut. Pian jo laukkailimmekin pitkin vehreää rinnettä, kahlasimme vedessä, ylitimme puroja ja nousimme jyrkkiä penkereitä ylös. Välillä Danny ja Max haastoivat meidät kiitolaukkaskabaan. Siitä olikin muutama vuosi, kun olen viimeksi ottanut kunnon kisan.

Mistään klassisesta ratsastuksesta ei siis todellakaan ollut kyse. Oikeastaan Philipillä ratsastamiseen ei olisi mitään sen kummempia taitoja tarvinnutkaan, kunhan vaan pysyi selässä. Heppa osasi koko vaellusreitin aika tarkalleen. Ja mitkä maisemat huipulta olikaan! Danny tosin harmitteli, että keli oli aika sumuinen ja jonkin verran satoikin. Hyvällä kelillä huipulta olisi nähnyt Dubliniin saakka.

Koko ratsastusreissu oli siis todellakin buukkaamisen arvoinen, ja jos joskus palaan Pohjois-Irlantiin, menen ehdottomasti uudestaan!

Lopulta on tunnustettava, miksi kirjoitan tätä viestiä juuri nyt. Syy löytyy koeviikoista, ne alkoivat viime maanantaina. Toinen kokeistani on jo takana, toinen on edessä keskiviikkona.

Ja nytkin pitäisi oikeasti olla kertaamassa.