Matkakertomus, kevät 2014, Pohjois-Irlanti, University of Ulster, Yhdistynyt kuningaskunta, Pohjois-Irlanti...
Mutta miten aloittaisin?
Pari päivää helteissä teki hyvää, mutta harmaa ja syksyinen sää on tällä hetkellä kotoisampi. Tuuli ei aivan yllä Irlannin lukemiin. Sade ja harmaus sen sijaan ovat sitä samaa.
Takana on kolme päivää Suomessa. Paluu meni samalla kaavalla kuin menomatkakin. Kello neljältä aamulla join pahaa kahvia. Saattajana oli tällä kertaa kaksi kämppistäni, jotka eivät halunneet päästää minua lähtemään yksin. Silmät kostuivat kaikilla. Parempia kämppiksiä en olisi voinut toivoa.
Taksikuski oli puheliaalla tuulella ja naureskeli 24 kiloiselle laukulleni. Dublinin-bussissa en pystynyt nukkumaan. Lennolla Köpikseen istuin kahden herran välissä, enkä kehdannut nukahtaa kummankaan olkapäätä vasten. Olisin luultavasti kuolannut jommankumman takin. Nojasin pääni etuistuimeen ja näytin krapulaiselta. Lennolla Köpiksestä Helsinkiin melkein itkin onnesta, kun sain lukea Hesaria. Kentällä oli rakkaita ihmisiä vastassa. Oli ihanaa palata kotiin.
"No miltä nyt tuntuu sitten olla kotona?"
En tiedä. Pari päivää perheen ja kavereiden kanssa ovat olleet ihania. Mutta en todellakaan osaa määritellä sitä olotilaa, joka nyt velloo. Samaan aikaan kaikki tuntuu sekä todella helpolta että todella omituiselta. Kun ihmiset kysyvät Irlannista, en tiedä, mitä pitäisi vastata ensimmäisenä. Tai tiedän. Mutta kerrottavaa olisi niin paljon.
Niin kuin se, että meri on joka päivä erivärinen. Tai se, että ihmiset ovat ällistyttävän kohteliaita. Haluaisin kertoa, että vuoret ovat upeita ja metsät niin vihreitä, ettet uskonut sellaisten olemassaoloon. Mutta mitkään sanat tai kuvat eivät oikeastaan kerro koko totuutta.
Ja Suomi. Koko maa tuntui eksoottiselta kun palasin. Huomasin kaivanneeni havumetsää ja aikaisin ulkona huutavia lintuja. Huomasin, että kello yhdeltä aamulla ei ole säkkipimeää vaan keskikesän vaalea pimeys. Huomasin, kuinka moni odotti paluutani, ja kuinka paljon olinkaan kaivannut perhettäni ja ystäviäni
Kai se sitten tuntuu hyvältä. Se kotona oleminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti