Syysloma meni reissatessa. Kiertolaiselämä on ihanaa ja avartavaa, mutta kotiin pääsy on aivan yhtä ihanaa. Tästä pienestä ja askeettisesta kopperosta on tullut minulle viimeisen kahden kuukauden aikana koti. Reissatessani ystävieni luona ja vieraillessani erinäisissä tupaantuliaisissa, aloin kuitenkin tuntea hieman kateutta. Ei minun kopistani saisi näin upeaa millään.
Sain sisustuslenssun. Minun tekisi mieli maalata nämä valkoiset seinät, hankkia tänne Marimekon verhot ja asetella kaikki vaatekaappiini säilöön kertyneet astiat ympäri huushollia. Mutta harmillista kyllä, täällä asutaan korkeintaan vuosi. Ei tänne viitsi raahata toisesta kodista kaikkea mahdollista roinaa, kun kohta sen jo joutuu viemään jonnekin muualle. Ja seiniä ei saa maalata. Niille ei saisi edes ripustaa julisteita. Sisustusvimmani vain yltyy.
Yritän epätoivoisesti keksiä parannuskeinoja tähän tautiin. Verhot voisin vaihtaakin ja sängylle voisin tuoda uusia tyynyjä. Jos sittenkin liimaisin seinän täyteen julisteita ja asettelisin ikkunalaudalle kymmenkunta värikästä, joskin tyhjää, viinipulloa? Mutta silti tuossa ovat nuo valkoiset seinät...
Lopulta havahdun unelmistani. Onko tässä huoneessa nyt muka jotain vikaa, vai onko se vain päässäni? Olen tuonut tänne ainoastaan kaiken välttämättömimmän ja ihan vähän enemmän, eikö se riitä minulle? Jätän sisustussuunnitelmien laatimisen toiseen kertaan. Tämä kämppä saa olla kaikessa minimalistisuudessaan tällainen. Ei täällä tarvitse kenenkään muun viihtyä, kuin minun.
