Huvila ja huussi goes Manse

Lähiösetänne Laura tervehtii.

Viimevuotiseen kommuunielämään verrattuna asuminen täällä Mansessa on aika luksusta. Asun 1920-luvulla rakennetun puutalon yläkerrassa. Neliöitä tässä kämpässä on vähän päälle 30. Eli muutos edelliseen yhdeksään on aikas suuri.

Olen ollut tähän asuntoon tosi tyytyväinen. Pohjaratkaisu on aika näppärä. Täällä on tilava eteinen, olkkari, baarikeittiö ja "luolaksi" nimetty makuualkovi. Vessa ja suihkukin löytyy. Suihkua tosin voisi mainostaa sanalla kyseenalainen, on nimittäin aika jännästi suunniteltu. Huoneiden oranssit seinät tosin on vähän mauttomat, mutta hei, semmonen kämppä kun asukaskin! Ja onhan tätä jo moneen kertaan ehditty sanomaan mun näköseks... :D

Pari huonoa puoltakin löytyy. a) Täällä ei hengaa ympäri vuorokauden kavereita, joiden kanssa voisi keskustella vaikka homoillasta (toim.huom. Koko homoilta alkaa olla ihan tarpeeks puitu juttu, mutta semmonen kommentti, että ei ole olemassa homoja ja heteroita. Kaikki ovat ihmisiä ja ihmiset ovat eläimiä) ja b) pattereista ei oikein irtoa tehoa näin isojen tilojen lämmittämiseen. Eli odottelen lämmintä talvea.

Hirveesti en ole tänne kamaa tuonu, kun asun täällä vaan toukokuuhun saakka. Kesää en ajatellut viettää Tampereella, vaan jossain ihan muualla. Joulun jälkeen toivottavasti selviää, että missä.

Lukitsetko rakkauden?

Torstain Morossa oli jälleen äänestystuloksia. Lukijoista 70 prosenttia oli sitä mieltä, että Tampereen voisi julistaa rakkauden pääkaupungiksi. Syiksi lueteltiin muun muassa rakkausteeman viljeleminen kaupungilla ja Patosillan rakkaudenlukot.

Junasta nousevat vierailijat kohtaavat ensimmäisenä I <3 Tre julisteet, sitten vasta Ilveksen ja Tapparan mainosplagaatit. Tampereella on rakkautta ilmassa.

Pyöräilijät rakastavat jalankulkijoita ja toisinpäin. Jos Lahdessa on sekopäinen autoilukulttuuri, niin Tampereella kevyt liikenne ei tiedä miten käyttäytyä. Rakkaus on kaukana siinä vaiheessa, kun meinaa jäädä pyörän alle.

Rakkautta tarjotaan useissa paikoissa. Minulta sitä on kerran yritetty ostaa Rautatienkadulla ja Tammelan torilla sain oikoa vääriä käsityksiä omasta nymfomaanisuudestani. Näytin kuulemma sellaiselta, että voisin olla "kokeilunhaluinen".

Kaikkein irvokkainta ovat mielestäni juuri ne Patosillan lukot. Mukava, kansainvälisen tuntuinen tapa, mutta kuten koko valtakunnassa, veikkaisin että puolet niidenkin lukkojen kiinnittäjistä kohtaa avioeron. Lukitseminen ja rakkaus eivät kuulosta hyvältä samassa lauseessa. Sanokaa vaan sitoutumiskammoiseksi, mutta se, että lukkojen avaimet heitetään vielä koskeen on mielestäni ehdottomasti väärin. Molemmille puolisoille pitäisi antaa vara-avain.

Näin manseenmuuttajan silmin katsottuna, Tampere kompastuu rakkauden kaupungin nimitykseensä. Taidetaan tarvita nyt joku toinen titteli. Miten olisi rakkauden kaipuun kaupunki?

Punainen viiva

Odottelen tässä ensimmäistä kertaani kuin kuuta nousevaa. Ensi keväänä se tapahtuu. Tarkalleen 17. huhtikuuta.

Arvasit aivan oikein. Tuolloin äänestän ensimmäistä kertaa elämässäni eduskuntavaaleissa. Sitä ennen sadat ehdokkaat jakelevat minulle lentolehtisiä, tarjoavat kahvia ja pullaa sekä sanovat: "Minä haluan ehdottomasti parantaa opiskelijoiden asemaa".

Minulle äänestäminen on itsestäänselvyys. Milläs hitolla sitä muuten vaikutat? Facebookissa järjestettävällä "yleislakolla" vai? Äänestäminen on helpoin ja kivuttomin tapa ilmaista mielipiteensä. Ennen kaikkea tämä tapa antaa luvan kertoa kantansa radikaalimmin. Koska äänestän, minulla on lupa kehua, haukkua, ylistää, vihata ja vatvoa seuraavien kansanedustajien harjoittamaa politiikkaa.

Voin tietysti tehdä näin myös silloin, kun jätän äänestämättä. Onhan se kiva jauhaa aamukahvipöydässä kansanedustajia hampaidensa välissä. Ja odotella neljä vuotta seuraavaa mahdollisuutta piirtää numero ympyrän sisälle, jotta saisi haluamansa ihmisen istuntosaliin painamaan äänestysnappia.

Suoraan sanottuna minulla alkaa keittää, jos joku mummo jaksaa kansanradiossa motkottaa edustajien harjoittamasta politiikasta, tai edes palkoista, ja samaan hengenvetoon kertoo, ettei äänestänyt viime vaaleissa.

Aion suhtautua äänestämiseen kuin akkaväki Ilmari Kiannon romaanissa Punainen viiva: ”Jutkautan minä punasen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähdä miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki! Ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi.”

Takaisin luantoon!

Juttelin eilen erään lintubongarin kanssa. Ennen tätä keskustelua olin juoksennellut pusikoissa ja niityillä kuin pieni varsa, oli nimittäin ihanaa löytää näin läheltä kaupunkia näin "villiä" luontoa. Sitten löysin puisen lintutornin josta näkyi Iidesjärvelle. Ja siellä bongari istuikin kiikaroimassa koskeloita.

Viimevuotinen kaipuuni maalle, metsien ja peltojen keskelle on uusiutunut. Asun mielestäni aivan loistavalla paikalla, tämä ei ole mitään betoniviidakkoa ja Tampesteri on ihan mukava kaupunki, mutta myönnettävä se on. Veri vetäisi muualle.

Vuoden kulkua on hankala hahmottaa, kun asuu kaupungissa. Siksi bongarikin oli torniin tullut. Täytyi saada seurata lintujen muuttoa ja ruskan leviämistä. Ihmiset kaipaavat jonkinlaista otetta ajasta ja luonnosta, ainakin me maalta tulleet.

Talvella en usko tämän kaipuun enää vaivaavan minua. Kylmyys ja pimeys saavat tekemään jotain muuta tai pysymään sisällä, sekä maalla että kaupungissa.

Sitä ennen aion juoksennella syksyisissä puskissa ja katsella luonnon nukahtamista.