Paskaa joulua

Juu se on ny kuulkaa sillälailla, että mä en ole vielä löytäny vuoden 2009 joulun henkeä. Siinä missä kaikki muut hössöttää lahjojen ostamisen, joulukinkkunsa, jouluvalojensa ja pieleen menneiden piparkakkutalojensa kanssa, niin mä vaan kummastelen. Ja sairastan.

Oikeestaan tää kaikki alko jo joulukuun alussa, kun unohdin ensimmäisenä päivänä avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Koko joulukuu tuli puun takaa. Ja ennen ku huomasinkaa, lauloin jo joulujuhlassa Enkeli taivaan ja hyvästelin Lahden hetkeksi.

Ajattelin että täältähän se joulu löytyy, täältä maalta! Ja melkein löytykin, kunnes muhun iski flunssa ja nukuin vuoden pimeimmän päivän yli. Ja kappas, jouluaatto on huomenna, ja mä makaan petissä verhot ikkunoiden edessä. En jaksais edes siivota ja laittaa jouluvaloja. Että paskaa joulua vaan.

En kuitenkaan aatellu lannistua. Raahasin jo ton 10 kilon painosen imurin yläkertaan, vielä tarvis käynnistää se. Sitten vintiin etsimään sitä valopukkia. Teen sen joulun nyt vaikka väkisin. Huomenna herätän itseni koristelemaan kuusta ja katsomaan Lumiukkoa. Kaiken lisäks tää on ensimmäinen jouluaatto neljään vuoteen, kun en oo töissä!

Niin että nyt sitä joulutunnelmaa metsästämään!

Anteeks mää puhun murtteel, ku hermostun

Olen kateellinen kaikille niille kurjille, jotka omistavat jonkin murteen. Karjalasta tulleet laulelee päivät pitkät, savolaisilla on veikeä pilke joka sanassa, oululaisten puheessa on jotain juroa ja tamperelaiset... Niille ei voi edes suuttua, kun niiden näässyttelyy kuuntelee.

Sitten ollaan me hämäläiset. Ihanat, hitaat hämäläiset, jotka mäsättelee. Kuinka tylsää. Minusta olisi kiva puhua jotain veikeää murretta, niin kuin Tuntemattoman Hietanen Suomen Turuust. Miksi sitten puhun vaan tylsää hämäläistä? Hämeen murteen alue on kovin laaja, ehkä olen vain liiaksi tottunut siihen?

Puhun kyllä muitakin murteita. Tai siis sellaista omanlaista murretta, joka on yhdistelmä Huittisten, Rauman, Porin ja Tampereen murretta. On tasan kolme tilannetta jolloin sitä tulee ulos suustani. Ensimmäinen on, kun yritän matkia sitä. Se harvemmin onnistuu, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Toinen on kun olen viettänyt aikaa sukulaisteni kanssa. Kymmenen minuuttia, ja puhua pälpätän omaa murrettani kaikille Porista, Raumalta, Huittisista ja muualta länsi-Suomesta tulleille tuttaville. Huomaan sen, mutta en lopeta, sillä murteen tunne ja sen soljunta ulos on maagista. Hetki jolloin en tunne olevani hidas hämäläinen.

Kolmas tilanne on se, kun olen hermostunut. Töissä ja muualla, kun tulee hankala paikka tai uusi ihminen, jolle täytyy puhua, tulee murre taas ulos itsestään. Tätä en itse huomaa, mutta olen kuullut siitä huomautuksia. Autokoulussakin vastasin ajo-opettajan kysymyksiin murteellani. Seuraava kysymys oli: "Et taida olla Riihimäeltä kotoisin." No en kyllä olekkaan, ei sen puoleen.

Käytän murretta pehmittääkseni ihmisiä. Kuka voisi vastustaa suloisia murteita? Varmasti monikin,toisia omituinen murreviritykseni harmittaa. Näiden ihmisten ilmeestä näen heidän ärsyyntymisensä. Nielen sanani ja palaan takaisin hämäläiseen nuottiin. Se ainakin tulee luonnostaan, niin kuin pitää. Olen siitä vähintään yhtä ylpeä, kuin omituisesta sekoitetusta murteestani. Ellen enemmänkin.

Koiristakin tulee enkeleitä

Sanotaan, että kaksivuotiaana näkemäsi ja kokemasi asiat eivät jää muistiin. Minä väitän, että ensimmäinen muistikuvani on tuolta ikävuodelta. Silloin kävimme katsomassa ensimmäistä koiraamme ja muistan, kuinka valkoisessa huoneessa oli muutama tummanruskea koiranpentu. Se oli suuri kokemus kaksivuotiaalle mielelleni. Yhtä mieleenpainuva kokemus oli eräs kouluaamu ensimmäisellä luokalla, kun minun oli jätettävä hyvästit tälle koiralle.

Tänne muuttaessani otin mukaani koiran: pehmeän, ruskea-valkoisen, samettiturkkisen pehmokoiran. Sen sain äidiltäni, kun makasin viikon sairaalassa polvileikkauksen jälkeen. Tuo pehmokoira oli ostettu sairaalan kahviosta ja se näytti eniten Vilmalta. Mitään en muista sairaalassa niin kaivanneeni, kuin Vilmaa, sillä se ei päässyt osastolle vierailemaan. Onneksi oli sentään pehmolelu, joka näytti siltä. Ja onneksi Vilma odotti silloin vielä kotona.Vilma tuli meille aika pian ensimmäisen koiramme jälkeen. Se oli melkein vuoden ikäinen ongelmatapaus: se karkaili, puri, riehui, mutta oppi kuitenkin nopeasti tavoille. Siitä tuli tärkeä perheenjäsen joka oli aina iloinen ja leikkisä, vanhanakin. Se energia mitä Vilma kylvi ympärilleen oli käsittämätöntä. Meille Vilma opetti paljon. Katso kuinka koirasi nauttii tästäkin päivästä ja ottaa kaiken ilon irti joka hetkestä. Ja tee niin myös itse.

Vilma nukkui pois elokuun alussa, 12-vuotiaana. Sen viimeiset päivät olivat kaikkein tuskallisinta katsottavaa. Näin kuinka ystäväni kadotti kahdessa päivässä elämänhalunsa ja riutui. En ollut mukana näkemässä sen viimeisiä hetkiä, mutta olin viettänyt sen kanssa jo koko viikonlopun, pitänyt sen päätä sylissäni ja silitellyt.

Usein koiraa otettaessa mietitään sitä, kuinka paljon se maksaa, syö, sotkee ja käy eläinlääkärissä. Mut mietitäänkö sitä koskaan, että se ei kulje koko loppuelämää rinnallamme, ainakaan konkreettisesti? Ehkä on parempi, että sitä ei pohdita. Rakkaistaan joutuu väkisinkin joskus luopumaan, mutta sitä ei kannata ajatella nyt. Vilma ei ajattelisi niin, vaan heiluttaisi häntäänsä ja näyttäisi, kuinka tästäkin päivästä löytyy paljon iloitsemisen aihetta.

Marimekon hipelöintiä ja Arabian tuoksuisia unelmia

Syysloma meni reissatessa. Kiertolaiselämä on ihanaa ja avartavaa, mutta kotiin pääsy on aivan yhtä ihanaa. Tästä pienestä ja askeettisesta kopperosta on tullut minulle viimeisen kahden kuukauden aikana koti. Reissatessani ystävieni luona ja vieraillessani erinäisissä tupaantuliaisissa, aloin kuitenkin tuntea hieman kateutta. Ei minun kopistani saisi näin upeaa millään.

Sain sisustuslenssun. Minun tekisi mieli maalata nämä valkoiset seinät, hankkia tänne Marimekon verhot ja asetella kaikki vaatekaappiini säilöön kertyneet astiat ympäri huushollia. Mutta harmillista kyllä, täällä asutaan korkeintaan vuosi. Ei tänne viitsi raahata toisesta kodista kaikkea mahdollista roinaa, kun kohta sen jo joutuu viemään jonnekin muualle. Ja seiniä ei saa maalata. Niille ei saisi edes ripustaa julisteita. Sisustusvimmani vain yltyy.

Yritän epätoivoisesti keksiä parannuskeinoja tähän tautiin. Verhot voisin vaihtaakin ja sängylle voisin tuoda uusia tyynyjä. Jos sittenkin liimaisin seinän täyteen julisteita ja asettelisin ikkunalaudalle kymmenkunta värikästä, joskin tyhjää, viinipulloa? Mutta silti tuossa ovat nuo valkoiset seinät...

Lopulta havahdun unelmistani. Onko tässä huoneessa nyt muka jotain vikaa, vai onko se vain päässäni? Olen tuonut tänne ainoastaan kaiken välttämättömimmän ja ihan vähän enemmän, eikö se riitä minulle? Jätän sisustussuunnitelmien laatimisen toiseen kertaan. Tämä kämppä saa olla kaikessa minimalistisuudessaan tällainen. Ei täällä tarvitse kenenkään muun viihtyä, kuin minun.

Synnytystuskia

Olen synnyttänyt viikon verran runoa. Pää näkyy, häntä ei. Luomisen tuskat ovat valtavat, mutta mikään ei auta. Se tulee, jos on tullakseen, tai sitten katoaa vuosiksi alitajuntaan. Niin käy joskus. Olen kerännyt näitä lapsiani kirjaan. Niitä on syntynyt jo muutaman kokoelman verran.

Monet sanovat, että luovuus kukkii parhaiten öisin. Se on osittain totta, silloin olemme usein yksin ajatustemme kanssa. Omat runoni syntyvät aina jonkinlaisessa vahvassa mielentilassa: olen vihainen, turhautunut, surullinen, todella iloinen tai krapulassa. Tai ihastunut. Ei ole lainkaan harvinaista, että uusien ihmisten astuessa elämääni, syntyy pääni sisällä säkeitä. Näin käy myös heidän poistuessa elämästäni.

Tämä nyt syntyvä runo on raastava. Olen koko ajan valmiina kirjoittamaan sen ylös. Mielessäni pyörii vain sanoja ja lauseita, joita yritän saada koottua yhteen. Se on kiehtovaa. Olen luovuuteni rajoilla taas kerran ja aion ylittää ne rajat.

Ehkä jo huomenna saan uuden lapsen.

Kurkkukipuja ja kuumehoureita

Se tulee taas. Pää on kipeä, kurkku käheä, eikä mikään enää toimi. Nyt ei puhuta sikainfluenssasta vaan syysflunssasta. Ja siitä, kuinka se täytyy sairastaa joka ikinen vuosi. Tänä vuonna kuvittelin olevani voittamaton, selviytyjä. Mutta ei. Tauti iski vain tavallista myöhemmin. Ja ehkä lievempänä kuin aikaisemmin.

Olen tottunut sairastamaan syksyllä ainakin kaksi flunssaa. Jo syyskuun alussa hamstraan kaappiin särkylääkettä, nenäliinoja ja kurkkupastilleja. Syön syksyisin hedelmiä enemmän kuin muuten vuoden aikana, vain saadakseni kaikki mahdolliset vitamiinit. Olen parantunut yhdestä flunssasta syömällä pelkkiä mandariineja. Tai ainakin kuvittelen niin.

Kuinka suuri osa sairauksistamme onkaan päänsisäisiä? Kun tauti pahenee, otetaan lisää lääkkeitä. Päänsärky katoaa sen siliän tien, kun Burana on livahtanut kurkusta alas, vaikka vaikutus alkaa todellisuudessa vasta puolen tunnin kuluttua. Voisiko ihminen parantua vain makaamalla ja hokemalla: "En ole kipeä"?

Tämänkin syysflunssan hoidan pois kotikonstein: kuumaa juomaa, kylmää juomaa, lepoa, lepoa, lepoa ja särkylääkettä. Ja ehkäpä vielä niitä mandariineja.

Kirjeet menneisyydestä

Ystäväni oli löytänyt muutossa kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut yläasteella tulevaisuuden itselleen. Lueskelimme kirjeitä hänen tupareissaan ja naureskelimme niille. Pääasiassa kirjeissä haukuttiin kavereita ja ihasteltiin ehkä välillä jotain poikaa. Kaikki löysivät kirjeistä itsensä jostakin välistä, minuakin oli luonnehdittu lattarintaiseksi nuhanenäksi. C-kupin omistajana nauroin tälle, mutta entä jos olisin edelleen lauta? Loukkaantuisinko vai nauraisinko täysi-ikäisen aivoillani: "Huomaatteko, että olen nyt ihan sinut tämän asian kanssa?"

Kirjeet saivat minut kaivamaan omat päiväkirjani noilta vuosilta esiin. Teksti oli täsmälleen samanlaista, mitä ystäväni kirjeissä oli ollut. Aina jotakuta täytyi vähän dissata ja aina löytyi joku poika, joka oli saanut mielenkiintoni heräämään. Rivien välistä paistoi turhautuminen, uhma ja huolettomuus. Nyt en osaisi enää kirjoittaa sellaista tekstiä. Tuntuu siltä, että ajattelisin nykyään täysin eri aivoilla kuin ajattelin viisi vuotta sitten. Kun viiden vuoden päästä luen tätä tekstiä, niin nauranko näille ajatuksille yhtä paljon kuin nauroin pahimman teini-ikäni kirjoituksille?

En sanoisi, että olisin jotenkin viisastunut näiden viiden vuoden aikana. Olen luultavasti vain kerännyt sitä paljon puhuttua elämänkokemusta ja alkanut katsella väritelevisiota mustavalkoisen sijaan. Iltalehti Ilonassa naiset lähettävät kirjeitä menneisyyden itselleen, mutta voiko sitä menneisyyttä muuttaa? Eikö olisikin hyödyllisempää lähettää itselleen kirje tulevaisuuteen, niin kuin ystäväni oli tehnyt? Silloin voisi huomata, kuinka moni asia voi muuttua pienessäkin ajassa.

Minun kirjeeni alkaisi näin:

Hei Laura 24 vee!
Missä meet?
Mitä teet?
Ovatko haaveesi toteutuneet?

Big brother -extended asuntola version

Opiskelija-asuntolassa elämä on niin jännittävää, että päätimme rahanpuutteessa perustaa sivubisneksen. Asetamme tänne asuntolaan muutaman kameran ja lataamme nettiin ympäri vuorokauden mielenkiintoista materiaalia, jota ulkomaailma saa sitten katsoa, tietenkin kohtuuhintaan. Luvassa muunmuassa jääkaapilla käyntiä, voileivän tekoa ja television katsomista. Tässä lyhyt esittely tulevasta tosi-tv pläjäyksestä:

"Kerroksessa", kuten tätä asuntolaa nimitämme, asuu 12 asukasta. Heistä 9 on naisia, jotta kissatappeluiden määrä saadaan maksimoitua. Jokaisella asukkaalla on oma, noin 9 neliömetriä sisältävä huone jossa on sänky, työpöytä, vaatekaappeja ja erittäin mielenkiintoinen lavuaarikaappisysteemijuttu. Keittiö, wc ja suihkut ovat yhteiset. Keittiöstä löytyy pöytä ja kuusi tuolia, jotta saadaan aikaan mielenkiintoinen kahtiajako: osa syö pöydän ääressä, osa lattialla. Lisäksi keittiössä on televisio, hella, jääkaappi, seinästä ulos pyrkivä tiskikone, sammumaton mikro ja muuta tarpeellista. Uunia ei ole, koska ruuan valmistaminen olisi tällöin liian helppoa.

"Kerroksessa" ei ole päiväkirjahuonetta, joten kaikki pahimmat agressiot täytyy purkaa omassa huoneessa. Seinät ja katto ovat kuitenkin paperia, joten tunteenpurkaukset kello 22:00 jälkeen ovat kiellettyjä. Bileitä saa pitää milloin lystää, kunhan mahdolliset pullot pidetään piilossa. Ja nyt ei puhuta limupulloista. Humaltua saa vasta kun ulko-ovesta on päässyt pihalle. Yövieraita saa tuoda, mutta heiltä pitää erikseen pyytää nimikirjoitus "Vihkoon". Kannattaa myös tarkistaa vieraiden henkilöllisyys, jotta yön aikana kadonneet huonekalut osataan jäljittää.

"Kerroksesta" saa poistua koska haluaa. Kaupassa voi käydä muuallakin kuin Siwassa ja kotiin saa mennä viikonloppuna, jos malttaa. Myös lopullinen poistuminen omasta tahdosta on mahdollista, mutta ketään ei voi häätää. Viimeistään toukokuussa "Kerroksesta" on poistuttava.

"Kerrokseen" ei oteta asumaan rahattomia ihmisiä. "Kerroksessa" asuminen maksaa, joten rahaa on oltava joko säästössä tai sitten täytyy ruinata Kelalta JA vanhemmilta. Kelalta et kuitenkaan saa tarpeeksi. Rahaa siis. "Kerroksessa" asuminen edellyttää myös sitä, että jokainen asukas käy sivistämässä itseään päivällä. Illalla tämän sivistyksen voi sitten unohtaa, kunhan muistaa sen taas seuraavana päivänä.

Ole ajan hermoilla ja ala seurata. Vuoden kohutuin tosi-tv käydään "Kerroksessa".

Kaipuuta suuntaan jos toiseen

Maalta kaupunkiin on muutettu aikojen saatossa monet kerrat. Kaikki tietävät tarinoita laudoista maatalojen ikkunoiden ja ovien edessä, hylätyistä pihoista ja viimeisistä kyläkaupoista. Minä en tule sellaiselta maaseudulta. Jätin taakseni jokseenkin elinvoimaisen kylän, sellaisen, jossa asukasluku nousee mutta palvelut huononevat. Sellaisen, missä sekä lasten että vanhusten määrä kasvaa, mutta kouluun ei mahdu oppilaita, eikä terveyskeskuksessa palvele lääkäri päivittäin. Siellä minä elin vielä kuukausi sitten, kunnes lähdin juoksemaan unelmani perässä.

Muutin Lahteen opiskelemaan journalismia. Haaveilin toimittajan urasta jo 10-vuotiaana, kun huomasin osaavani kirjoittaa muutakin kuin "Antti ajaa autolla". Muutto kaupunkiin oli itsestäänselvyys. En halunnut jäädä enää pieneen kylään olemaan, enkä toisaalta olisi voinutkaan. Halusin jättää kaiken tutun ja turvallisen taakseni, mutta ennen kaikkea halusin toteuttaa unelmaani. Nyt olen toteuttanut sitä jo yli kaksi viikkoa, enkä ole katunut vielä kertaakaan.

Kun olin Lahdessa ensimmäistä päivää, meinasin jäädä auton alle parikin kertaa. Lisäksi en uskaltanut lähteä keskustaan yksin, sillä en luota suuntavaistooni pätkän vertaa. Ostin lähisiwasta sellaista shampoota, mitä en oikeasti olisi halunnut ja maksoin itseni kipeäksi. Onneksi sitä kuitenkin tutustuu helposti uusiin ihmisiin, joiden kanssa olikin sitten hyvä lähteä eksymään. Pian osasin liikkua keskustassa, löysin lenkkeilyreittejä ja kävelin yksin Möysään asti! Suunnaton saavutus!

Nyt Lahdesta on jo tullut toinen koti. Kun viikonloppuisin käyn maalla, huomaan välillä kaipaavani kaupunkiin. Sama pätee myös toisin päin. Kun en saa unta autojen melun vuoksi tai kaupunki tuntuu muuten vain tunkkaiselta, kaipaan maalle. En tiedä, voiko ihminen olla koskaan täysin tyytyväinen asuinpaikkaansa. Aina jokin puuttuu, oli se sitten metsä tai terveyskeskuslääkäri. Ja vain puuttuvaa asiaa osaa kaivata.

Aika näyttää, tuleeko maalaistytöstä kaupunkilaistyttö vai ei.