Ystäväni oli löytänyt muutossa kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut yläasteella tulevaisuuden itselleen. Lueskelimme kirjeitä hänen tupareissaan ja naureskelimme niille. Pääasiassa kirjeissä haukuttiin kavereita ja ihasteltiin ehkä välillä jotain poikaa. Kaikki löysivät kirjeistä itsensä jostakin välistä, minuakin oli luonnehdittu lattarintaiseksi nuhanenäksi. C-kupin omistajana nauroin tälle, mutta entä jos olisin edelleen lauta? Loukkaantuisinko vai nauraisinko täysi-ikäisen aivoillani: "Huomaatteko, että olen nyt ihan sinut tämän asian kanssa?"
Kirjeet saivat minut kaivamaan omat päiväkirjani noilta vuosilta esiin. Teksti oli täsmälleen samanlaista, mitä ystäväni kirjeissä oli ollut. Aina jotakuta täytyi vähän dissata ja aina löytyi joku poika, joka oli saanut mielenkiintoni heräämään. Rivien välistä paistoi turhautuminen, uhma ja huolettomuus. Nyt en osaisi enää kirjoittaa sellaista tekstiä. Tuntuu siltä, että ajattelisin nykyään täysin eri aivoilla kuin ajattelin viisi vuotta sitten. Kun viiden vuoden päästä luen tätä tekstiä, niin nauranko näille ajatuksille yhtä paljon kuin nauroin pahimman teini-ikäni kirjoituksille?
En sanoisi, että olisin jotenkin viisastunut näiden viiden vuoden aikana. Olen luultavasti vain kerännyt sitä paljon puhuttua elämänkokemusta ja alkanut katsella väritelevisiota mustavalkoisen sijaan. Iltalehti Ilonassa naiset lähettävät kirjeitä menneisyyden itselleen, mutta voiko sitä menneisyyttä muuttaa? Eikö olisikin hyödyllisempää lähettää itselleen kirje tulevaisuuteen, niin kuin ystäväni oli tehnyt? Silloin voisi huomata, kuinka moni asia voi muuttua pienessäkin ajassa.
Minun kirjeeni alkaisi näin:
Hei Laura 24 vee!
Missä meet?
Mitä teet?
Ovatko haaveesi toteutuneet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti