Kaipuuta suuntaan jos toiseen

Maalta kaupunkiin on muutettu aikojen saatossa monet kerrat. Kaikki tietävät tarinoita laudoista maatalojen ikkunoiden ja ovien edessä, hylätyistä pihoista ja viimeisistä kyläkaupoista. Minä en tule sellaiselta maaseudulta. Jätin taakseni jokseenkin elinvoimaisen kylän, sellaisen, jossa asukasluku nousee mutta palvelut huononevat. Sellaisen, missä sekä lasten että vanhusten määrä kasvaa, mutta kouluun ei mahdu oppilaita, eikä terveyskeskuksessa palvele lääkäri päivittäin. Siellä minä elin vielä kuukausi sitten, kunnes lähdin juoksemaan unelmani perässä.

Muutin Lahteen opiskelemaan journalismia. Haaveilin toimittajan urasta jo 10-vuotiaana, kun huomasin osaavani kirjoittaa muutakin kuin "Antti ajaa autolla". Muutto kaupunkiin oli itsestäänselvyys. En halunnut jäädä enää pieneen kylään olemaan, enkä toisaalta olisi voinutkaan. Halusin jättää kaiken tutun ja turvallisen taakseni, mutta ennen kaikkea halusin toteuttaa unelmaani. Nyt olen toteuttanut sitä jo yli kaksi viikkoa, enkä ole katunut vielä kertaakaan.

Kun olin Lahdessa ensimmäistä päivää, meinasin jäädä auton alle parikin kertaa. Lisäksi en uskaltanut lähteä keskustaan yksin, sillä en luota suuntavaistooni pätkän vertaa. Ostin lähisiwasta sellaista shampoota, mitä en oikeasti olisi halunnut ja maksoin itseni kipeäksi. Onneksi sitä kuitenkin tutustuu helposti uusiin ihmisiin, joiden kanssa olikin sitten hyvä lähteä eksymään. Pian osasin liikkua keskustassa, löysin lenkkeilyreittejä ja kävelin yksin Möysään asti! Suunnaton saavutus!

Nyt Lahdesta on jo tullut toinen koti. Kun viikonloppuisin käyn maalla, huomaan välillä kaipaavani kaupunkiin. Sama pätee myös toisin päin. Kun en saa unta autojen melun vuoksi tai kaupunki tuntuu muuten vain tunkkaiselta, kaipaan maalle. En tiedä, voiko ihminen olla koskaan täysin tyytyväinen asuinpaikkaansa. Aina jokin puuttuu, oli se sitten metsä tai terveyskeskuslääkäri. Ja vain puuttuvaa asiaa osaa kaivata.

Aika näyttää, tuleeko maalaistytöstä kaupunkilaistyttö vai ei.