On yleisesti tunnustettu totuus, että...
Pukudraamoja joko vihataan tai rakastetaan. Itse lukeudun jälkimmäiseen kategoriaan. Kaikki alkoi pahamaineisesta BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjasta. Saamme syyttää YLE Teemaa ja Colin Firhtiä siitä, että omasta kirjahyllystäni löytyy kyseinen sarja sekä kirja. Sitä uusinta elokuvasovitusta, jossa on Keira "luuranko" Knightley, en fanita. Sori.
Jane Austen on ainoa kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Se nyt ei ollut mikään maailman suurin urakka, mutta onpahan tullut jotain saavutettua. Kirjahyllystäni löytyy suomenkielisen Ylpeys ja ennakkoluulo -pokkarin lisäksi Jane Austenin elämänkerta ja englanninkielinen kokoelma, jossa on kaikki Austenin teokset. Leffahyllyssä on myös uusin sovitus Northanger Abbeysta. Muuten en ole oikeastaan noista elokuva- ja tv-sovituksista innostunut, niistä tuntuu puuttuvan jotain. Varmaan se Colin Firth.
Pukudraamaintoni ei rajoitu pelkästään Austeniin, sillä kirjahyllystäni löytyy myös Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, sekä BBC: n sarjana että divarin kätköistä kaivettuna romaanina.
Muutama vuosi sitten olin hyvinkin innokas 1800-luvun englantilaisen kirjallisuuden lukija ja pukudraamojen tuijottaja. Nyttemmin tuo vaihe on mennyt ohi, omassa elämässä on ihan tarpeeksi draamaa. Silti seuraava leffahyllyn täyte on jo kiikarissa. Jostain täytyisi löytää Elisabeth Gaskellin North and South BBC:n sovituksena. Myös sellainen kulttikirjan maineeseen noussut teos, kuin Pride and Prejudice and Zombies pitäisi päästä lukemaan.
Jonkinlainen vaikutus pukudraamoilla on minuun ollut, sillä pidän pulisonkimiehiä vähintäänkin komeina.
"Esikkojen aika oli ohi." (Ruohometsän kansa)
Pidän blogia, koska on kiva kirjoittaa muutakin kuin tieteellistä tai journalistista tai taiteellista tekstiä. On myös mukava lukea välillä jotain muuta kuin oppikirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina kuuluneet elämääni. Siksi haluaisin avata sisintäni ja esitellä vähän kirjahyllyäni.
Olen kirjojen suurkuluttaja. Tai haluaisin olla. Oikeasti luen nykyään aivan liian vähän mitään kaunokirjallista. Täytän kuitenkin kirjahyllyäni säännöllisin väliajoin, sillä parhaat kirjathan pitää hankkia omaksi. Materialisti mikä materialisti.
Yläasteikäisenä löysin Ric
hard Adamsin kirjan Ruohometsän kansa (1972). Tarina kertoo kaneista, jotka joutuvat pakenemaan yhdyskunnastaan. Keskiössä ovat kaniiniveljekset Pähkinä jaViikka, joiden kautta kerronta etenee.
Monille tämä opus tuo mieleen lapsuuden piirretyt, joissa kivat puput seikkailivat. Todellisuudessa kirja on hyvinkin raaka. Kanien maailmassa tapellaan vallasta, naidaan ristiin rastiin ja raadellaan kaikki vastustajat. Kuulostaa vähän ihmiskunnalta, eikö vain?
Meitä ihmisiä nämä tarinan hahmot parodioivatkin. Kaneilla on oma hierarkiansa, kielensä ja oravanpyöränsä. Jos joku uskaltaa uhmata järjestelmää ja lähteä yhdyskunnasta, kohtaa hän varmasti vaikeuksia ja halveksuntaa. Ja ennen kaikkea lähtijä kohtaa luonnon.
Luontosuhde onkin kirjassa tärkeä ja sen merkitys korostuu heti ensimmäisessä lauseessa. Samoin kuolema loikkii perässä koko tarinan ajan.
Tämä bestseller ei siis ole mikään lastenkirja, vaikka eläimistä kertookin. Missään vaiheessa ei tule sellaista tunnetta, mikä väistämättä saattaa tulla Disney-elokuvia katsoessa, että lukisit yli-inhimillistetyistä eläimistä.
Harmillista tosin on, ettei kirjasta ole otettu vuoden 2001 jälkeen painoksia.
Omaa kappalettani etsin vuoden verran divareista ympäri Suomea. Lopulta äitini löysi sen Launosten kirpputorilta.
