Huh, mitkä bassokuviot! Kuuntele linkit!

Viikko sitten totesin, että universumi osaa jollain kierolla tavalla ohjailla ihmisen kohtaloa. Yksi suosikkibändeistäni julkisti tulevansa Suomeen. Eikä mihin tahansa kolkkaan, vaan tänne. Tampereelle. Tämän aamun vietinkin Red Hot Chili Peppersin lippuja ostaessa.

Suhteeni Red Hot Chili Peppersiin alkoi joskus lukioaikoina. En osaa ihan tarkkaan sanoa, mikä biisi pysäytti mut ensimmäisenä. Vuosi oli 2006, ja Stadium Arcadium oli juuri ilmestynyt. Veikkaan siis, että kyseessä oli tämä kipale.

Tämän jälkeen alkoi tutkimusmatka funkin ja rapin maustaman rockin maailmaan. Hävyttömät ja vähemmän hävyttömät sanoitukset kuulostivat nerokkailta. Ja ne kuulostavat yhä, vaikka viidessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Tutuksi tulivat sekä bändin sinkkulohkaisut että tuntemattomat viritelmät. Ikuisuussuosikiksi on valikoitunut By The Way -albumi. Muita levyjä väheksymättä.

Bändi on mielestäni vuosien mittaan muovautunut täyteläisemmäksi. Stadium Arcadiumilla on useita biisejä, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Ja onhan RHCP:llä maailman paras basisti.

Uusimpaan levyyn en häpeäkseni ole vielä ehtinyt tutustua. Mutta kai sitä ehtii ennen elokuuta? Pienen odottelun jälkeen lippu on nimittäin nyt plakkarissa.

Motivation Letter

Opintojeni alusta saakka oli selvää, että haluan lähteä vaihtoon mahdollisimman pian. Olen matkustanut ulkomailla todella vähän, mutta rakastan reissaamista. Kotimaassakin täytyy tietyin väliajoin päästä moikkailemaan tuttuja Suomen eri kolkkiin.

Vaihto on kuitenkin vähän eri juttu. Pakkaaminen, lentolippujen varaaminen ja passin uusiminen eivät riitä. Kuvittelin, että hakeminen olisi helppoa. Ei muuten ole.

Kesän aikana yliopiston sivuja selaillessani tein päätöksen. Hakisin yhdeksi lukukaudeksi Kanadaan. Suosikiksi valikoitui Carleton University Ottawassa.

Vaihtohakujen päättyminen tuli hieman yllättäen ja pyytämättä. Paperit pitäisi toimittaa kansainvälisen osaston kansliaan ensi maanantaina. Hupsista saatana. Viikon verran olen väsännyt motivaatiokirjettä, cv:tä ja opintosuunnitelmaa, tietenkin englanniksi. Hommaa ei ole helpottanut se, että käyn tällä hetkellä ruotsin kurssia. Man kan inte skriva engelska, när man tänker på svenska.

Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän. Ehei. Tästä kaikki alkaa. Jos onneton motivaatiokirjeeni vakuuttaa yliopistoni väen, se laitetaan eteenpäin. Sitten täytyisi vakuuttaa kanadalaiset. Jos he eivät lumoudu, motivaationi joutaa silppuriin.

Homma kuitenkin etenee, ja mulla on aika hyvät vibat tästä. Ehkä yksi kirjeeseen ympätty taikasana ratkaisee kaiken: Bachelor's Essay.

p.s. Kuva on lokakuiselta Prahan reissulta. Hieno kaupunki, ei voi muuta sanoa.

Mansessa taas, nääs.

Täällä ollaan taas, tällä kertaa Näsijärven rannalla. Tammelalaiskommuuniin soluttautuminen on lähtenyt käyntiin. Nautin suunnattomasti siitä, että ympärillä on ihmisiä, vaikka moni asia saattaa välillä ottaa kaaliin. Seinien sijasta puhelen kuitenkin mieluummin ihmisille.

Paljonkaan ei ole tullut kämppiksiä nähtyä. Opiskeluiden alku on ollut yhtä haipakkaa, ja siihen päälle kaikki uusille fukseille järjestetyt tapahtumat. Käytännössä lähden kotoa aamupäivällä ja palaan aamuyöllä. Ehkä tää tästä tasoittuu. Tai sitten ei.

Opiskelukavereiden näkeminen on ollut ehdottomasti parasta. Tuntuu siltä kuin kesää ei olisi välissä ollutkaan. Tuntuu hyvältä palata.

Hämeenlinna oli kiva, mutta Tampere on ihana.

Osta pois vol. 1

Osta hyvä nahkatakki. Näitä alkaa olla jo liikaa, joten jostain on luovuttava. Nouto mahdollista vielä parin viikon ajan Hämeenlinnasta. Jos takki ei ole sinä aikana kadonnut, se muuttaa mukanani Tampereelle.


Nahkatakki (25 euroa)

Koko 34, mutta sopii hyvin sirolle 36/38 -kokoisellekin. Aitoa nahkaa. Mukaan tulee kaulukseen tarkoitettu tekoturkis. Merkkinä Classic Woman by Ellos. Olen ostanut tämän vintage-liikkeestä. Jännä huomata, että Elloksen vaatteet ovatkin jo olevinaan vuosikertavaatteita. ;D

Jos heräsi kysymyksiä, tai haluat takin omaksesi, laita viestiä sähköpostiin: laurusk@suomi24.fi

Vr pelasti päiväni!

Joskus voi näköjään käydä näinkin.

Tämä viikko on ollut täynnä katkeruutta. Olin kovaa vauhtia menossa Ilosaareen tänä vuonna. Ystävien kanssa oli sovittu, että mennään kimpassa. Festari- ja junaliputkin hankin kerrankin ajoissa. Sitten päätin vilustuttaa itseni. Festarireissun suunnittelu tyssäsi siihen.

Kävinkin sitten tänään vaihtamassa junaliput, sillä olen kuitenkin lähdössä taas kahden viikon päästä reissuun. Asema oli täynnä festarikansaa rinkkoineen. Kyllä kirpaisi.

Päiväni pelasti kuitenkin paras lipunmyyjäherra ikinä! Alla käymämme dialogi, niin kuin sen muistan. Myyjän murre vääntyy vähän savolaismurteiden suuntaan.

L:
Moikka! Mulla olis tässä tämmöset junaliput. Nyt kävi niin, että en aio käyttää näitä. Mut voisko nää vaihtaa toisiin lippuihin, kun oon loppukuusta menos Ouluun?
M:
Katsotaas... Joo tämä junahan lähtis tunnin päästä. Et siis ole menossa tänään Joensuuhun?
L:
En ole menossa.
M:
Jaa. Sinne onkin tänään paljon porukkaa menossa. Ilmeisesti siellä on jottai tapahtumaa.
L:
Juu, no sinne mäkin olisin menny, mutta kun tulin kipeeks.
M:
Jaa mitä?
L:
Tulin kipeeks.
M:
Hä?
L:
Iski flunssa.
M:
Voihan harmi! Mutta et nyt sitten ole menossa Joensuuhun, vaan olet menossa Ouluun. Peruutetaas nää Joensuun liput ensin... Noin. Nyt on Joensuun matka peruttu, mites tämä Oulu sitten?
L:
Mulla on tässä tällaiset yhteydet, mitä katoin netist.
M:
Katotaas. Eli tuolla junalla Ouluun. Onkos jotain paikkatoivomuksia?
L:
Ei sillä niin väliä.
M:
No nyt saat kuule valita. Alakerta? Yläkerta? Ikkuna? Käytävä? Pistokepaikalla? Business-luokassa? Aller...
L:
Okei, yläkerta ja ikkunapaikka.
M:
Selvä. Ja sitten paluu Oulusta olisi 31. päivä. Hetkonen... Niin joo tätä kuuta, et kuitenkaan kuukautta aikonu Oulussa olla?
L:
En aikonu, kun töitäkin olis.
M:
Mites paikat?
L:
Samat toiveet ku äskön, ikkunapaikka yläkerrasta.
M:
Tää kone nyt fundeeraa, että viittiikö se antaa sulle lippua.
L:
Se varmaan luulee, että mä tuun taas perumaan matkan.
M:
Noni! Tulihan se sieltä. Tässä näin. Kuus euroa tuli vielä maksettavaa.
L:
Tässä. Hei, kiitos paljon!
M:
Eipä kestä ei.

Naruleikki

Lupasin testata uutta kameraa vuoden ikäiseen bokserinarttuumme. Kuten arvata saattaa, meikäläinen ei ihan pysynyt neidin perässä. Muutama otos matkaan kuitenkin tarttui. Näin meillä leikitään.

Ensin narua tuijotetaan intensiivisesti jonkin aikaa. Huomaa avustajan upeat Kappa-verkkarit. Ne ovat jo suvun perintökalleus.Tuijotuskilpailu narun kanssa on ohi. Naru heitetään jonnekin päin pihamaata. Tätä seuraa yleensä räjähtävä lähtö.

Taika hakee narua ja Kappa-verkkarit juoksevat sulavasti vapaavalintaiseen piiloon.


Kun naru on löydetty, juostaan sekopäisenä pitkin pihaa ja etsitään heittäjää. Tässä tapauksessa siis Kappa-verkkareita.

Eli ihan mukavasti tuo kamera toimii. Muutaman työkeikankin olen sen kanssa ehtinyt heittää, ja hyvin pelittää. :)

HÄN on täällä tänään!

Jipii! Kävin noutamassa uuden työkaverini postista tänään. Kyyditsin hänet ammattimaisesti pyöräntarakalla kotiin, ukkosen säestämänä tietenkin. Paketista kuoriutui oikein näppärän oloinen kaveri.

Ensivaikutelma on pelkkää positiivista. Nyt muistan, miksi pidän Nikonista enemmän kuin Canonista. Muotoilu sopii meikäläiselle paremmin, samoin ohjelmisto. Uusi tuttavuus on myös yllättävän kevyt. Se on oikeastaan vain plussaa. Mitään järjettömän painavia settejä en voi mukana kantaakaan, kun päätyönä on kuitenkin se kirjoittaminen. Ja onhan kuvauksen harrastaminenkin mukavampaa keveiden kantamusten kanssa.

Millaista kuvaa tämä veijari sitten ottaa. Vertailun kohteena on vanha Lumixini, tavallinen digikamera.

Vasemmalla siis Lumixin kuva, oikealla Nikon.

Hauska huomata, että yllättävän vähän tuo vanha patu häviää järkkärille. Toisaalta vanhan kanssa kun on työskennellytkin enemmän, niin säädötkin ovat vähemmän keturallaan.

Mitään muotiblogia en aatellu alkaa pitää. Mulla vaan on aika vähän kuvauskohteita täällä. Samaan hengenvetoon ajattelin mainita, että etualalla on uudet Vagabondit.



Viikonloppuna Nikke pääsee todelliseen testiin, kun yritän kuvata ylienergistä koiraamme.

Sano muikku!

Tänään toteutin yhden suurista unelmistani. Tilasin järkkärin. Kahdella objektiivilla. En ole varma, oliko elämäni fiksuin teko, enhän edes oikeasti tiedä paljon p*skaakaan järjestelmäkameralla kuvaamisesta. Osaan säätää sulkimen ja aukon arvoja. Siihen se sitten jääkin, mutta halu oppia on kova. Lisäksi tarjous oli niin järjetön (mukaan kaksi objektiivia plus kameralaukku), että siihen oli pakko tarttua.

Työn puolesta olen nyt kuvaillut Canonin järkkärillä. En edes muista mallia, mutta ihan hyvää kuvaa se ottaa. Jotenkin Canon ei kuitenkaan ole mulle mieluinen. Ystävälläni taas on näppärä Olympus, jollaista olen yrittänyt metsästää, tuloksetta.

Viikon päästä perheeseeni putkahtaakin Nikon D3100.
Kamera on pärjännyt ilmeisesti hyvin testeissä, ja keskusteluissakin siitä on tykätty, joten odotukset ovat korkealla. Nikonista mulla on vaan hyviä kokemuksia, sekä filmi- että digijärkkäreistä.

Pikkuveli saa ennakkoperintönä tuon Lumixin, jonka kanssa olen ainakin oppinut sen, ettei tuollaista välimallin kameraa kannata ostaa. Vähän liian iso bilekameraksi ja lehtikuvaamiseen huono. Vaikka kyllä tuollakin yhden kesän paikallislehteen kuvasi.

Täällä on niin hyvät pyörätietkin!

Olen jo nyt rakastunut Hämeenlinnaan. Naiivia. Enhän ole nukkunut uudessa kämpässäni yhtään yötä. Mutta jokin asia kertoo kaupungista mielestäni enemmän, kuin moni muu.

Tänään nimittäin toin oivallisen kaksipyöräisen ratsuni tänne. Kaupungin läpi pyöräili hetkessä. Lähikauppaan vei hyväkuntoinen ja leveä pyöräväylä. Ja muut pyöräilijät, he tiesivät, kummalta puolelta kanssaliikkuja täytyy ohittaa. Tampereella tällainen olisi ennennäkemätöntä ja Lahdessa olisin jo jäänyt auton alle.

Muutenkin sydämeni on aina sykkinyt Hämeelle. Moottoritien toisella puolella on metsää ja Hattelmalan harju. Menen sinne jonkin kiireisen päivän jälkeen samoilemaan.

Hämeenlinna, I'm here. Kesä 2011 saa alkaa!

Muuttoroinan esittelyä

Kolme päivää, ja mä olen muualla.

Olen kotiutunut Tampereelle jo aika hyvin. Jään kaipaamaan opiskelutovereita, harjoitustoimitusta, Viinikkaa, Hatanpään ja Iidesrannan lenkkipolkuja, Doriksen tahmeaa lattiaa ja oranssia yksiötäni. Ne löytyvät täältä kuitenkin syksylläkin, vaikkakin yksiö on silloin jonkun toisen hallinnassa.

Muuttokuormaa pakatessani löysin kaikkea jännittävää. Kaapeista kuoriutui sellaista tavaraa, jonka olemassaolon olin totaalisesti unohtanut. Vanhoja lehtiöitä ja muistikirjoja oli rutkasti. Niihin olen sotkuisella käsialalla kirjoittanut ensimmäisten lehtijuttujeni muistiipanot. Kolmen viikon radiourasta muistoksi jäänyt muki löytyi pöytäpeilin takaa. Vuoden aikana kertyneissä luentoprujuissa oli mielenkiintoisia töherryksiä. Otin muutamia talteen.


Nyt kohteena on Hämeenlinna. Odotan jo innolla Aulankoa, Reskan vilinää, Hattelmalan harjua ja Wanaja Festivalin ainutlaatuista festaritunnelmaa. Tietysti myös töitä on luvassa, mutta se nyt on sanomattakin selvää, että oman alan työt innostavat.

Kesyttämisen käsikirja

"Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt", kettu sanoi. "Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!" (Antoine de Saint-Exupéry-Pikku Prinssi)

Pikku Prinssi tuli kirjahyllyyni teatteriharrastuksen kautta. Teimme ryhmässä kohtausharjoituksia kahdesta kirjan kohtauksesta. Toinen niistä oli yllämainittu, kuuluisa kohtaus, jossa Pikku Prinssi kohtaa ketun. Allekirjoittanut esitti silloin kettua, hieman kostein silmin.

Pikku Prinssi, tarina lentäjästä, joka haaksirikkoutuu erämaahan ja tapaa erikoisen ja lapsellisesti ajattelevan pienen prinssin, on tunnettu ympäri maailman. Antoine de Saint-Exupéry oli itsekin lentäjä, ja voisin jopa vannoa, että olisin jostain kuullut, että kirja perustuu jossain määrin hänen omiin kokemuksiinsa. En kuitenkaan mene takuuseen tämän tiedon luotettavuudesta.

Kirja on lastenkirjaksi luokiteltu, mutta se on niin voimakkaan filosofinen, etten pidä sitä lastenkirjana. Luin tätä kirjaa kerran ääneen ollessani töissä dementoituneiden vanhusten hoitokodissa. Vanhukset kuuntelivat tarinaa hiljaa ja ajatuksella. Se pysäytti heidät. Tunnen myös ihmisiä, jotka kantavat tätä kirjaa mukanaan joka paikkaan.

Oma Pikku Prinssini on divarista. Vähän rähjääntynyt painos 50-luvulta, mutta se vain lisää kirjan viehätysvoimaa.

Vanha talo ajaa hulluuden partaalle

Tärkeän päivän aamu. Herätyskello soi yhdeksältä, ja kerrankin nousen ylös ilman sen kummempia torkkuja. Juna lähtee puolenpäivän jälkeen. Siihen on ehdittävä, jos mielii saada työpaikan.

Menen suihkuun ja väännän hanan auki. Sieltä valuu tipottain kylmää vettä. Kiroan. Ei tänä aamuna! Minä tahansa muuna aamuna, mutta ei tänään! Lopulta päädyn pesemään hiukset lavuaarissa, sieltä sentään tulee lämmintä vettä.

Kylppäri on asunnon kylmin osa, ja putket kulkevat ulkoseinän vieressä. Suunnittelun kukkanen. Putket ovat jäätyneet kerran aikaisemminkin, silloin ne sulivat lyhyellä valuttamisella. Nyt lämpötilan vaihtelu oli liikaa. Umpijäässä. Ei auttanut muuta, kuin jättää putket tippumaan öiksi, vaikka sisäinen maailmanparantaja huutaa vedenhukan vuoksi. Oma napa, paras napa, mieluiten lämpimällä vedellä pestynä.

Sattuipa toinenkin kämmi kämpän kanssa. Mun oli tarkoitus saada uusi sänky, vanha kun oli aika hajalla. Kokosin vanhan sängyn ja vein vinttiin. Uusi sänky ei mahtunut kapeasta portaikosta kämppään saakka. Se siitä sitten. Vuodesohva kutsui.

Kaikesta tästä huolimatta olen älyttömän onnellinen. Sain kesäksi oman alan töitä ja urheilu tuntuu kiinnostavalta.

Mulla on kaikki hyvin.

Heppatyttö tekee mitä vaan

Historiani hevosten parissa on pitkä. Ensimmäisen kerran istuin oikean hevosen selässä 4-vuotiaana, säännöllinen harrastuksesta tuli 9 vuoden kypsässä iässä. Lena Forsbergin mukaan mulla on siis takanani aika pitkä johtajakoulutus.

Kun luin näitä tutkimustuloksia ensimmäisen kerran, olin innoissani. Nyökkäilin jokaiselle lauseelle. "Tallilla työskentely on ainutlaatuinen johtajakoulutus nuoruusvuosina." Totta. Hevosten kanssa täytyy olla varma ja määrätietoinen. Joka ratsastustunnilla hoetaan: "Sä olet pomo."

"Hevostytöt olivat valmiita ottamaan enemmän vastuuta, kuin muut tytöt." Totta. Hevosista huolehtiminen on vastuullista työtä, erityisesti jos hoidettavana on jonkun muun hevonen.

Luin tekstin uudestaan.

"Vanhemmat hevostytöt oppivat johtamaan nuorempiaan." Totta. Osittain. Vanhemmat myös oppivat vittuilemaan nuoremmille ja vahtimaan, etteivät nämä tee pienintäkään virhettä tallitöissä.

Teksti sai mut pohtimaan, mitä olen tallihistoriani aikana oppinut. Opin hoitamaan hevosia, putsaamaan karsinoita, ratsastamaan, ajamaan, juoksuttamaan, lakaisemaan, putsaamaan varusteita, rakentamaan sähkölanka-aidan ja latomaan heinäpaaleja. Kaikki hyödyllisiä hevosnaistaitoja.

Lisäksi opin haravoimaan, kitkemään rikkaruohoja, maalaamaan aitoja, pesemään ikkunoita, poimimaan mansikoita ja hidastamaan kuusien kasvua vuosikasvustoja repimällä. Elämässä yleishyödyllisiä taitoja.

Silti muistan huokaisseeni onnesta, kun vaihdoin yksityistallille ja aloin vuokrata hevosta. Sainpahan lapata paskaa kerrankin rauhassa.

Sotasatu

Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. (Astrid Lindgren-Veljeni Leijonamieli, 1973)

Varmin tapa saada minut itkemään, on lukea tämän kirjan viimeinen sivu.

Olen suuri lastenkirjallisuuden ja lastenkulttuurin fani. Kunnioitan monia lastenkirjojen tekijöitä, sillä niiden kirjoittaminen vaatii aivan omanlaisensa persoonan.

Astrid Lindgren on yksi hienoimmista satuilijoista. Hänen tuotantonsa ei kuitenkaan ole mulle yhtä tuttu kuin esimerkiksi Tove Janssonin.

Jo pienenä rakastin Peppi-kirjoja ja ruotsinkielisiä Peppi-elokuvia. En osannut laulaa Peppi Pitkätossusta suomeksi, mutta ruotsiksi joka sana taittui. Peppien lisäksi pidän myös Ronja Ryövärintyttärestä ja Mio, poikani Mio -kirjasta. Katto-Kassista taas inhoan. Yksi on kuitenkin ylitse muiden, ja se on Veljeni Leijonamieli.

Teos on kauniisti kirjoitettu tarina Korpusta ja Joonatanista, veljeksistä, jotka pääsevät kuolemansa jälkeen rauhalliseen Nangijalaan. Nangijalassa on kuitenkin sodanuhka kahden laakson, Kirsikkalaakson ja Ruusulaakson välillä. Veljesten rohkeus joutuu koetukselle, kun heidän on lähdettävä sotimaan vapaan Nangijalan puolesta.

Kuolemaa ja sotaa käsitellään kirjassa taitavasti. Mitä on kuolema? Mitä on sota? Onko aina oltava rohkea? Kirja antaa näihin kysymyksiin näkökulmia sekä lapsille että aikuisille.

Leijonamielestä puhuttaessa täytyy muistaa myös kirjan kaunis kuvitus. Aitoa 70-luvun tavaraa.

Oma painokseni on uusin, vuosi sitten kirjakaupasta ostettu. Kyllästyin lainailemaan tätä kirjastosta.