Kokolattiamatto ja muita ihanuuksia

Faktahan on, ettei koskaan pitäisi sanoa: 
"En koskaan."
Myös fraasi
"En koskaan enää..."
on kielletty.

Kansanopistokommuunin ja Tammelassa sijainneen viiden hengen homekommuunin jälkeen päätin, etten enää ikinä asetu mihinkään yli kolmen hengen asuntolaratkaisuun. Enkä hometaloon. Enkä varsinkaan näiden yhdistelmään.

Mutta kuten kaikki tiedämme, Britanniassa opiskelijat asuvat pääasiassa asuntoloissa. Tiedämme myös, että Britanniassa on hometta. Paljon hometta.

Asun siis Pohjois-Irlannissa, Jordanstownin kampuksella. Täällä on pari erilaista asuntolaa opiskelijoille. Omani on pieni Courtyard, jossa on maalaishenkisiä parin kerroksen asuntoloita. Huoneita on kuusi, suihkuja ja vessoja kaksi. Keittiöiden taso vaihtelee. Esimerkiksi omassa asuntolassani (tai blockissa, kuten täällä on tapana sanoa) on vastikää uusittu keittiö, josta löytyy jopa kaksi uunia. Lahden kansanopiston päärakennuksen asuntoloissahan ei ole yhtään. Toisissa asuntoloissa saattaa olla karsitumpi keittiö.

Toinen opiskelija-asuntola on vieressä sijaitseva Dalriana, joka muodostuu suuremmista tiilikerrostaloista. Molemmista asuntoloista on yliopistolle maksimissaan kymmenen minuutin kävelymatka. Aamutorkulle se sopii.

Brittien asumisessa on monta asiaa, joka kummastuttaa. Kokolattiamatto jaksaa aina ihmetyttää. Kaikki ovet ovat palo-ovia. Lisäksi hanat eivät kaikissa paikoissa ole uusia, vaan vasemmasta tulee kuuma vesi ja oikeasta kylmä. Käsien peseminen ei ole helppoa. Myös suihkusta tulee asuntotoimiston mukaan kuumaa vettä vain aamuisin ja iltaisin muutamien tuntien ajan. En ole vielä uskaltanut kokeilla muita aikoja. Lämmitys pelaa vain osassa huoneista kunnolla, mutta toiset ovat jääkylmiä.

Mitään suurenmoista luksusta tämä loukko ei siis tarjoa, mutta en tullutkaan tänne nököttämään huoneessani. Kampuksella on paljon kivoja tyyppejä, jotka asuvat aivan naapurissasi. Maisemat ovat sanoinkuvaamattoman hienot. Kun kävelee sata metriä itään, tulee merenrantaan. Kun kävelee sata metriä länteen, näkee vuoria.

Hometta on vähemmän kuin odotin.

Ja niin alkoi seikkailu

Kaksi päivää sitten laskeuduin vihreälle saarelle. Lensin Helsingistä Tukholman kautta Dubliniin. Dublinista jatkoin bussilla kohti Pohjois-Irlantia. Maisema muuttui laakeasta peltomaisemasta valtaviksi harjuiksi. Irlannin puolella tienviitoissa tekstit olivat ensin iiriksi ja sitten vasta englanniksi. Iiri näyttää hobittikieleltä. Maisema näyttää hobittimaisemalta. Ihmiset näyttävät... briteiltä.

Belfastissa vaihdoin kulkuneuvon junaan. Pelkäsin vähän, joudunko koko ajan tuijottelemaan maanisesti junan ikkunoista, koska Jordanstownin asema tulisi vastaan. Ei tarvinnut. Kuulutuksia tuli koko ajan. Kohteliaita sellaisia. Jordanstownin asemalta on lyhyt kävelymatka kampukselle, jossa asun muiden vaihtareiden kanssa. En siis joutunut hukkaan koko reissun aikana, mitä pidän onnettoman suuntavaistoni ansiosta pienenä ihmeenä.

Asuntoni on pieni loukko, joka muistuttaa etäisesti huonettani kansanopistossa vuonna nakki ja kivi. Neliöitä on ehkä kymmenen. Keittiön, suihkun ja vessan jaan muiden asukkaiden kanssa, mutta meitä asuu tässä huoneistossa vain kuusi. Jengiä vaihtariporukassa on Liettuasta, Jenkeistä, Bulgariasta, Ranskasta... vaikka mistä. Nyt vietämme orientaatioviikkoa. Varsinainen opiskelu alkaa vasta ensi viikolla.

Eilen satoi vettä. Tänään paistoi aurinko. Terkkuja sinne pakkasen keskelle!

Onnellinen nainen

Hittolainen.

Juuri kun kauan odottamani kevät on aivan ovella, innostuin jo miettimään kesää. Vuodenvaihde oli täynnä kivoja uutisia. Saan jatkaa huikean hauskassa duunissa. Saan juhlia veljeni valkolakkia ja ystävieni rakkautta. Ja ennen kaikkea: Saan tutustua ihan uuteen pikkutyyppiin, joka liittynee hullunkuriseen perheeseemme kesäkuukausina.

Monta hyvää syytä tehdä paluu. Irlannin nummet eivät siis vie mua kokonaan. Kai.