Synnytystuskia

Olen synnyttänyt viikon verran runoa. Pää näkyy, häntä ei. Luomisen tuskat ovat valtavat, mutta mikään ei auta. Se tulee, jos on tullakseen, tai sitten katoaa vuosiksi alitajuntaan. Niin käy joskus. Olen kerännyt näitä lapsiani kirjaan. Niitä on syntynyt jo muutaman kokoelman verran.

Monet sanovat, että luovuus kukkii parhaiten öisin. Se on osittain totta, silloin olemme usein yksin ajatustemme kanssa. Omat runoni syntyvät aina jonkinlaisessa vahvassa mielentilassa: olen vihainen, turhautunut, surullinen, todella iloinen tai krapulassa. Tai ihastunut. Ei ole lainkaan harvinaista, että uusien ihmisten astuessa elämääni, syntyy pääni sisällä säkeitä. Näin käy myös heidän poistuessa elämästäni.

Tämä nyt syntyvä runo on raastava. Olen koko ajan valmiina kirjoittamaan sen ylös. Mielessäni pyörii vain sanoja ja lauseita, joita yritän saada koottua yhteen. Se on kiehtovaa. Olen luovuuteni rajoilla taas kerran ja aion ylittää ne rajat.

Ehkä jo huomenna saan uuden lapsen.