Olen kateellinen kaikille niille kurjille, jotka omistavat jonkin murteen. Karjalasta tulleet laulelee päivät pitkät, savolaisilla on veikeä pilke joka sanassa, oululaisten puheessa on jotain juroa ja tamperelaiset... Niille ei voi edes suuttua, kun niiden näässyttelyy kuuntelee.
Sitten ollaan me hämäläiset. Ihanat, hitaat hämäläiset, jotka mäsättelee. Kuinka tylsää. Minusta olisi kiva puhua jotain veikeää murretta, niin kuin Tuntemattoman Hietanen Suomen Turuust. Miksi sitten puhun vaan tylsää hämäläistä? Hämeen murteen alue on kovin laaja, ehkä olen vain liiaksi tottunut siihen?
Puhun kyllä muitakin murteita. Tai siis sellaista omanlaista murretta, joka on yhdistelmä Huittisten, Rauman, Porin ja Tampereen murretta. On tasan kolme tilannetta jolloin sitä tulee ulos suustani. Ensimmäinen on, kun yritän matkia sitä. Se harvemmin onnistuu, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Toinen on kun olen viettänyt aikaa sukulaisteni kanssa. Kymmenen minuuttia, ja puhua pälpätän omaa murrettani kaikille Porista, Raumalta, Huittisista ja muualta länsi-Suomesta tulleille tuttaville. Huomaan sen, mutta en lopeta, sillä murteen tunne ja sen soljunta ulos on maagista. Hetki jolloin en tunne olevani hidas hämäläinen.
Kolmas tilanne on se, kun olen hermostunut. Töissä ja muualla, kun tulee hankala paikka tai uusi ihminen, jolle täytyy puhua, tulee murre taas ulos itsestään. Tätä en itse huomaa, mutta olen kuullut siitä huomautuksia. Autokoulussakin vastasin ajo-opettajan kysymyksiin murteellani. Seuraava kysymys oli: "Et taida olla Riihimäeltä kotoisin." No en kyllä olekkaan, ei sen puoleen.
Käytän murretta pehmittääkseni ihmisiä. Kuka voisi vastustaa suloisia murteita? Varmasti monikin,toisia omituinen murreviritykseni harmittaa. Näiden ihmisten ilmeestä näen heidän ärsyyntymisensä. Nielen sanani ja palaan takaisin hämäläiseen nuottiin. Se ainakin tulee luonnostaan, niin kuin pitää. Olen siitä vähintään yhtä ylpeä, kuin omituisesta sekoitetusta murteestani. Ellen enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti