Punainen viiva

Odottelen tässä ensimmäistä kertaani kuin kuuta nousevaa. Ensi keväänä se tapahtuu. Tarkalleen 17. huhtikuuta.

Arvasit aivan oikein. Tuolloin äänestän ensimmäistä kertaa elämässäni eduskuntavaaleissa. Sitä ennen sadat ehdokkaat jakelevat minulle lentolehtisiä, tarjoavat kahvia ja pullaa sekä sanovat: "Minä haluan ehdottomasti parantaa opiskelijoiden asemaa".

Minulle äänestäminen on itsestäänselvyys. Milläs hitolla sitä muuten vaikutat? Facebookissa järjestettävällä "yleislakolla" vai? Äänestäminen on helpoin ja kivuttomin tapa ilmaista mielipiteensä. Ennen kaikkea tämä tapa antaa luvan kertoa kantansa radikaalimmin. Koska äänestän, minulla on lupa kehua, haukkua, ylistää, vihata ja vatvoa seuraavien kansanedustajien harjoittamaa politiikkaa.

Voin tietysti tehdä näin myös silloin, kun jätän äänestämättä. Onhan se kiva jauhaa aamukahvipöydässä kansanedustajia hampaidensa välissä. Ja odotella neljä vuotta seuraavaa mahdollisuutta piirtää numero ympyrän sisälle, jotta saisi haluamansa ihmisen istuntosaliin painamaan äänestysnappia.

Suoraan sanottuna minulla alkaa keittää, jos joku mummo jaksaa kansanradiossa motkottaa edustajien harjoittamasta politiikasta, tai edes palkoista, ja samaan hengenvetoon kertoo, ettei äänestänyt viime vaaleissa.

Aion suhtautua äänestämiseen kuin akkaväki Ilmari Kiannon romaanissa Punainen viiva: ”Jutkautan minä punasen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähdä miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki! Ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi.”