Kahlausta hevosen kanssa ja ilman

Kuluneet viikot ovat olleet niin täynnä tekemistä, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Viikon reissu Lontooseen huhtikuussa oli unelmien täyttymys. Kävimme jenkkivaihtari Kelseyn kanssa läpi läjän museoita ja turistikohteita. Suosikiksi nousi modernin taiteen museo Tate Modern, jossa oli makeita Dalín ja Monet'n maalauksia. London Eye, Madame Tussaudsin vahakabinetti ja Tower of London on nyt myös yliviivattu lusikkalistalta.

Amerikkalainen modernin taiteen museossa. Excited.

Suomalainen modernin taiteen museossa. Not impressed.

Lisäksi yksi mahtava päivä tuli vietettyä Hyde Parkissa, josta tuli yksi suosikkipaikoistani maailmassa. Lontoolaiset tykkäävät näemmä kahlata, sillä vastaan tuli parikin lähdettä, joissa sai luvan kanssa kahlata. Dianan muistomerkki Hyde Parkissa oli yksi, ja tietenkin sinne täytyi mennä käppäilemään.

A wee Tom!

Koko reissun kruunasi Wicked-musikaali Apollo Victoria -teatterissa. Kovana musikaalifanina en voi muuta kuin ylistää koko tuotantoa. Aivan mahtavia laulajia, biisejä ja tehosteita, eikä juonikaan hassumpi ollut. Seuraavalla kerralla haluaisin nähdä Leijonakuninkaan. Tällä kerralla se oli rahapussille hieman liian hintava sijoitus. Tai no. Eihän Lontooseen nyt säästämään mennäkään.

Joutsenet otti chillisti.

Oravat tulivat melkein syliin.

Tässä on mies makuuni. Paljon koiria ulkoilutettavan ja noin.

Käytin matkalla myös aikaa Kelseyn valistamiseen. Ystäväni nimittäin lensi reissumme jälkeen Suomeen tapaamaan perhetuttujaan. Annoin hänelle mukaan listan paikoista, joissa hän voisi vierailla ja piirroksen tärkeimmistä muumihahmoista.

Hyde Parkissa on ihmisen hyvä olla.

Lopulta palasin rahattomana ja väsyneenä takaisin Belfastin kautta Jordanstowniin. Vappuaaton nukuin ja selasin kateellisena ystävieni lähettämiä vappukuvia sosiaalisessa mediassa.

Viikko Lontoon-reissun jälkeen lähdin kohti pohjoista, Ballymoneyn kylää. Tarkoituksenani oli viimein toteuttaa yksi unelma, ratsastusvaellus Irlannin  nummilla. Ja mikä vaellus se olikaan!

Vastassa tallilla oli hauska jamppa, Danny. Hän tutustutti minut nopeasti ratsuuni Philipiin ja nappasi itselleen tallista mukaan Maxin. Molemmat hevoset olivat aika järeitä kavereita. Heti kun pihasta päästiin, Danny kysyi, olenko valmis ravaamaan. No mikä ettei, eipä kaveri paljon aikaillut. Pian jo laukkailimmekin pitkin vehreää rinnettä, kahlasimme vedessä, ylitimme puroja ja nousimme jyrkkiä penkereitä ylös. Välillä Danny ja Max haastoivat meidät kiitolaukkaskabaan. Siitä olikin muutama vuosi, kun olen viimeksi ottanut kunnon kisan.

Mistään klassisesta ratsastuksesta ei siis todellakaan ollut kyse. Oikeastaan Philipillä ratsastamiseen ei olisi mitään sen kummempia taitoja tarvinnutkaan, kunhan vaan pysyi selässä. Heppa osasi koko vaellusreitin aika tarkalleen. Ja mitkä maisemat huipulta olikaan! Danny tosin harmitteli, että keli oli aika sumuinen ja jonkin verran satoikin. Hyvällä kelillä huipulta olisi nähnyt Dubliniin saakka.

Koko ratsastusreissu oli siis todellakin buukkaamisen arvoinen, ja jos joskus palaan Pohjois-Irlantiin, menen ehdottomasti uudestaan!

Lopulta on tunnustettava, miksi kirjoitan tätä viestiä juuri nyt. Syy löytyy koeviikoista, ne alkoivat viime maanantaina. Toinen kokeistani on jo takana, toinen on edessä keskiviikkona.

Ja nytkin pitäisi oikeasti olla kertaamassa.