Yliopisto on oma pikkuinen maailmansa keskellä kaupunkia. Niin kuin muissakin maissa, omassa pienessä maailmassa on oma kielensä, tiede. Niskavillat nousevat pystyyn kun ajattelenkin niitä ihmisiä, jotka kultivoivat sivistyssanoja ympäriinsä ja jäävät odottamaan että ne kasvavat.
Faktahan on, että viestintä on tarpeeksi hankalaa ilman noita kömpelöitä, vierasperäisiä sanoja. Erityisesti näitä sanoja jakelevat humanistit, mutta siihen syyllistyvät myös sosiologit, informaatiotieteilijät ja toimittajat. Niin, itsekin syyllistyin tähän syntiin viime kesänä livauttaessani lehtijuttuun sanan interiöö. Arvatkaapa, sainko selittää sanaa myöhemmin jutun lukeneille? Hyvä kun itse ymmärsin, mitä olin sanalla tarkoittanut.
Kerran törmäsin junassa kahteen humanistiin, jotka keskustelivat siitä kuinka toisen intellektuelli poika oli hyvin kiinnostunut historiasta ja psykologiasta. Sain sellaisen käsityksen, että hädin tuskin 10-vuotiaan pojan sofistikoitunut äiti oli innoissaan passittamassa poikaansa Humanistiseen tiedekuntaan. Sielutiede ei äidin mielestä ollut tarpeeksi interesantti ala. Mies nyökkäili ja totesi että hänen argumenttinsa olivat similaareja, sillä postmodernissa yhteiskunnassa täytyy tietää mitä puuhailtiin satoja vuosia sitten. Vastapäinen matkustaja pyöritteli okuluksiaan, minun orikseni nurkat nousivat ylöspäin.
Luentosalissa, väittelytilanteessa ja niin kutsutussa akateemisessa keskustelussa nämä sanat saavat juoksennella mielestäni niin paljon kuin jaksavat. Mutta ei sitä salakieltä tarvitse arkipäivän tilanteissa viljellä, ellei sitten oikeasti halua puhua salaisuuksiasi kovaan ääneen julkisella paikalla. Silloinkin voi kokeilla konttikieltä.
Sivistyssanojen viljeleminen. Pedanttia, sanon minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti