Vaihdon jälkeinen jakomielitauti

Matkakertomus, kevät 2014, Pohjois-Irlanti, University of Ulster, Yhdistynyt kuningaskunta, Pohjois-Irlanti...

Mutta miten aloittaisin?

Pari päivää helteissä teki hyvää, mutta harmaa ja syksyinen sää on tällä hetkellä kotoisampi. Tuuli ei aivan yllä Irlannin lukemiin. Sade ja harmaus sen sijaan ovat sitä samaa.

Takana on kolme päivää Suomessa. Paluu meni samalla kaavalla kuin menomatkakin. Kello neljältä aamulla join pahaa kahvia. Saattajana oli tällä kertaa kaksi kämppistäni, jotka eivät halunneet päästää minua lähtemään yksin. Silmät kostuivat kaikilla. Parempia kämppiksiä en olisi voinut toivoa.

Taksikuski oli puheliaalla tuulella ja naureskeli 24 kiloiselle laukulleni. Dublinin-bussissa en pystynyt nukkumaan. Lennolla Köpikseen istuin kahden herran välissä, enkä kehdannut nukahtaa kummankaan olkapäätä vasten. Olisin luultavasti kuolannut jommankumman takin. Nojasin pääni etuistuimeen ja näytin krapulaiselta. Lennolla Köpiksestä Helsinkiin melkein itkin onnesta, kun sain lukea Hesaria. Kentällä oli rakkaita ihmisiä vastassa. Oli ihanaa palata kotiin.

"No miltä nyt tuntuu sitten olla kotona?"

En tiedä. Pari päivää perheen ja kavereiden kanssa ovat olleet ihania. Mutta en todellakaan osaa määritellä sitä olotilaa, joka nyt velloo. Samaan aikaan kaikki tuntuu sekä todella helpolta että todella omituiselta. Kun ihmiset kysyvät Irlannista, en tiedä, mitä pitäisi vastata ensimmäisenä. Tai tiedän. Mutta kerrottavaa olisi niin paljon.

Niin kuin se, että meri on joka päivä erivärinen. Tai se, että ihmiset ovat ällistyttävän kohteliaita. Haluaisin kertoa, että vuoret ovat upeita ja metsät niin vihreitä, ettet uskonut sellaisten olemassaoloon. Mutta mitkään sanat tai kuvat eivät oikeastaan kerro koko totuutta.

Ja Suomi. Koko maa tuntui eksoottiselta kun palasin. Huomasin kaivanneeni havumetsää ja aikaisin ulkona huutavia lintuja. Huomasin, että kello yhdeltä aamulla ei ole säkkipimeää vaan keskikesän vaalea pimeys. Huomasin, kuinka moni odotti paluutani, ja kuinka paljon olinkaan kaivannut perhettäni ja ystäviäni

Kai se sitten tuntuu hyvältä. Se kotona oleminen.

Kahlausta hevosen kanssa ja ilman

Kuluneet viikot ovat olleet niin täynnä tekemistä, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Viikon reissu Lontooseen huhtikuussa oli unelmien täyttymys. Kävimme jenkkivaihtari Kelseyn kanssa läpi läjän museoita ja turistikohteita. Suosikiksi nousi modernin taiteen museo Tate Modern, jossa oli makeita Dalín ja Monet'n maalauksia. London Eye, Madame Tussaudsin vahakabinetti ja Tower of London on nyt myös yliviivattu lusikkalistalta.

Amerikkalainen modernin taiteen museossa. Excited.

Suomalainen modernin taiteen museossa. Not impressed.

Lisäksi yksi mahtava päivä tuli vietettyä Hyde Parkissa, josta tuli yksi suosikkipaikoistani maailmassa. Lontoolaiset tykkäävät näemmä kahlata, sillä vastaan tuli parikin lähdettä, joissa sai luvan kanssa kahlata. Dianan muistomerkki Hyde Parkissa oli yksi, ja tietenkin sinne täytyi mennä käppäilemään.

A wee Tom!

Koko reissun kruunasi Wicked-musikaali Apollo Victoria -teatterissa. Kovana musikaalifanina en voi muuta kuin ylistää koko tuotantoa. Aivan mahtavia laulajia, biisejä ja tehosteita, eikä juonikaan hassumpi ollut. Seuraavalla kerralla haluaisin nähdä Leijonakuninkaan. Tällä kerralla se oli rahapussille hieman liian hintava sijoitus. Tai no. Eihän Lontooseen nyt säästämään mennäkään.

Joutsenet otti chillisti.

Oravat tulivat melkein syliin.

Tässä on mies makuuni. Paljon koiria ulkoilutettavan ja noin.

Käytin matkalla myös aikaa Kelseyn valistamiseen. Ystäväni nimittäin lensi reissumme jälkeen Suomeen tapaamaan perhetuttujaan. Annoin hänelle mukaan listan paikoista, joissa hän voisi vierailla ja piirroksen tärkeimmistä muumihahmoista.

Hyde Parkissa on ihmisen hyvä olla.

Lopulta palasin rahattomana ja väsyneenä takaisin Belfastin kautta Jordanstowniin. Vappuaaton nukuin ja selasin kateellisena ystävieni lähettämiä vappukuvia sosiaalisessa mediassa.

Viikko Lontoon-reissun jälkeen lähdin kohti pohjoista, Ballymoneyn kylää. Tarkoituksenani oli viimein toteuttaa yksi unelma, ratsastusvaellus Irlannin  nummilla. Ja mikä vaellus se olikaan!

Vastassa tallilla oli hauska jamppa, Danny. Hän tutustutti minut nopeasti ratsuuni Philipiin ja nappasi itselleen tallista mukaan Maxin. Molemmat hevoset olivat aika järeitä kavereita. Heti kun pihasta päästiin, Danny kysyi, olenko valmis ravaamaan. No mikä ettei, eipä kaveri paljon aikaillut. Pian jo laukkailimmekin pitkin vehreää rinnettä, kahlasimme vedessä, ylitimme puroja ja nousimme jyrkkiä penkereitä ylös. Välillä Danny ja Max haastoivat meidät kiitolaukkaskabaan. Siitä olikin muutama vuosi, kun olen viimeksi ottanut kunnon kisan.

Mistään klassisesta ratsastuksesta ei siis todellakaan ollut kyse. Oikeastaan Philipillä ratsastamiseen ei olisi mitään sen kummempia taitoja tarvinnutkaan, kunhan vaan pysyi selässä. Heppa osasi koko vaellusreitin aika tarkalleen. Ja mitkä maisemat huipulta olikaan! Danny tosin harmitteli, että keli oli aika sumuinen ja jonkin verran satoikin. Hyvällä kelillä huipulta olisi nähnyt Dubliniin saakka.

Koko ratsastusreissu oli siis todellakin buukkaamisen arvoinen, ja jos joskus palaan Pohjois-Irlantiin, menen ehdottomasti uudestaan!

Lopulta on tunnustettava, miksi kirjoitan tätä viestiä juuri nyt. Syy löytyy koeviikoista, ne alkoivat viime maanantaina. Toinen kokeistani on jo takana, toinen on edessä keskiviikkona.

Ja nytkin pitäisi oikeasti olla kertaamassa.

Patikointia sumuisilla vuorilla

Belfast Castle. Linnan puutarhaan on piilotettu yhdeksän kissaa muun muassa patsaina ja mosaiikkiteoksina.

Koko yliopistokampus on tällä hetkellä aavekaupunki. Paikalliset matkustivat koteihinsa viettämään pitkää pääsiäislomaa ja vaihtarit matkailevat kuka missäkin. Omat reissailut ovat vielä edessä päin, mutta nyt onkin hyvä sauma käydä taas tutkimassa Belfastin kulmia.

Lähdimme kuluttamaan pääsiäisenä mässäämiämme kiloja Cave Hillille. Yksi patikkareitti kulkee Belfastin linnalta ylös. Koska emme olleet vielä linnaakaan katsastaneet, kävimme pyörähtämässä sisällä. Valitettavasti linna oli lähes kokonaan suljettu yksityistilaisuuden vuoksi, joten tyydyimme kävelemään puutarhassa ja etsimään yhdeksää sinne piilotettua kissaa.

Jee! Mut miten täältä pääsee pois?

Seuraavaksi lähdimme taapertamaan ylös kohti luolia. Cave Hill saa nimensä kolmesta päällekkäisestä luolasta, jotka on koverrettu vuoren kylkeen. Ensimmäinen luolista on noin parin metrin korkeudella, ja sinne pystyy jokseenkin helposti kiipeämään. Kaksi muuta luolaa ovat niin korkealla, ettei niissä pääse vierailemaan ilman asiaankuuluvaa kiipeilyvälineistöä. Reippaana tyttönä tietenkin kiipesin ensimmäiseen luolaan. Alas kapuaminen olikin sitten jo vaikeampaa, sillä lievä korkean paikan kammo otti vallan. Hengissä ja ehjänä pääsin kuitenkin alas.

No mut ylhäällä on varmasti selkeää.

Sillä aikaa kun kikkailin itseni alas luolasta, ehti vuorille laskeutua sumu. Tarkoituksemme oli kiivetä Napoleonin nenäksi kutsutulle kielekkeelle, josta näkee selkeällä kelillä Skotlantiin saakka. Nyt näki korkeintaan kolme metriä eteen päin. Toisaalta sumuisessa vuoressa oli oma viehätyksensä. Varikset lentelivät sumusta kadoten yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Tuntui kuin olisimme olleet yksin maailmassa.

Takanani avautuu maisema Carrickfergusiin. Ei voittoa.

Loistava patikointiseurani!

Matka tois pual merta

 

Aurinko nousee Irlanninmeren ylle.

"Jos olisin vielä skotlantilainen, niin äänestäisin kyllä. Mutta koska olen pohjoisirlantilainen, äänestäisin ei. Jos Skotlanti itsenäistyisi, se tarkoittaisi vaikeita aikoja Pohjois-Irlannille."

Skotlanti.

Eräs irlantilaistunut skotti sanoi nuo sanat kello kuudelta iltapäivällä. Lause karkasi huulilta sen jälkeen, kun seurue oli ensin ihmetellyt, miksi paatilla ei tarjota kunnon viskejä vaan ainoastaan Jack Danielsia. Ystävät hiljenivät. Alkoi kiivas poliittinen keskustelu, jota seurasin mielenkiinnolla. Ensi syksynä Skotlannin kansa äänestää itsenäisyydestä. Aihe koskettaa myös irlantilaisia.

Wallace Tower

Tein päivämatkan toiselle puolelle merta. Lauttamatka Skotlantiin kesti kaksi tuntia, ja laivalla oli paljon kaikenlaista viihdykettä. Oma suosikkini oli Nordic Spa. Tämä tarkoitti käytännössä pientä saunaa yläkannella, mutta se teki onnelliseksi. Lisäksi laivan tax freesta löytyi Fazerin ja Pandan karkkeja, joten päiväni oli heti täydellinen.

Määränpääni oli Ayr, 46 000 asukkaan kaupunki Skotlannin länsirannikolla. Vaikka Ayrkin on satamakaupunki, rantautui oma paattini Cairnryaniin, josta jatkoin bussilla Ayriin. Skotlanti on yllättävän erilainen kuin Irlanti. Jokin maisemassa ja ihmisissä on toisenlaista, en oikein osaa sanoa mikä. Lisäksi murre hämmensi irlantilaiseen murteeseen tottuneen pääkoppani.

Scotland.
Too wee?
Too poor?
or
Too stupid to
make our own
decisions.
Don't think so.

-Iskulause propagandajulisteesta

Ayrin lukuisat sillat.

Syyskuussa koittava äänestys on toki saanut väen liikkeelle, mutta suuria mellakoita ei ole ollut. Ayrissa itsenäistymispyrkimykset näkyivät lähinnä pieninä joukkoina, jotka olivat pukeutuneet Skotlannin sinivalkoisiin väreihin. He jakoivat ihmisille lippuja ja esitteitä.

Kotimatka...

Tällä hetkellä kenelläkään ei oikein tunnu olevan käsitystä siitä, kuinka kansanäänestys tulee päättymään. On arvioitu, että 40 prosenttia äänestäisi itsenäistymisen puolesta. Loput äänestäjistä on joko unionin puolella tai vielä hyvin epävarmoja kannastaan.

...mutta ei vielä se lopullinen.

Eikä laivabaarissa poliittisia näkemyksiään jaellut mieskään oikein jaksanut uskoa kyllä-äänten riittävyyteen.

Totta, tarua ja kiviä

Pohjoisessa on paikka, Carricarede, johon pääsee ylittämällä 30 metrin korkeudessa riippuvan sillan, Carrick-a-Reden

Carrickarede on tulivuoresta muinoin irronnut saari.

Carrick-a-Reden nykyiseltä riippusillalta ei ole tiettävästi pudonnut kukaan.

Kaikki eivät halua palata takaisin siltaa pitkin. Joskus turisteja täytyy hakea saarelta veneellä.

Giant's Causewayn rakensi legendan mukaan irlantilainen jätti Fionn mac Cumhaill, joka halusi taistella skottijätti Benandonnerin kanssa.

Pian Fionn huomasi, että Benandonner olikin suurempi kuin Fionn. Fionn pakeni takaisin kotiinsa, jossa hänen vaimonsa puki Fionnin vauvaksi.

Fionnia seurannut Benandonner näki vauvaksi puetun Fionnin ja kauhistui. Jos vauva oli valtava, täytyi isän olla suurempi kuin Benandonner. Skottijätti juoksi kotiinsa tuhoten samalla valtosan Giant's Causewaysta

Opiskeluviikko numero 10 aiheuttaa paniikkia

Kaksi australialaista katsoi minua ihmetellen. Olin juuri kertonut Tampereen yliopistosta. Toinen tytöistä osasi sanoa Tampereen kivuttomasti, toinen ei suostunut yrittämään. Olimme hetki sitten tilanneet ravintolapöytään coctailit. Omassani oli vodkaa, kokista, jäätelöä ja nallekarkkeja. Minä ihmettelin coctaileja, he sitä faktaa, että kotiyliopistoni on pienempi kuin tämä rumilus:

Jordanstownin kampus on kuin tehty homeen kasvualustaksi.

Tuossa betonimörskässä opiskelen tällä hetkellä. Jordanstownin kampus on valtava. Se koostuu blockeista, joita on ainakin parikymmentä. Ja ne ovat sokkeloisia. Tuo labyrintti jaksaa yhä yllättää.

Käynnissä on 10. viikko. Täkäläisessä opiskelusysteemissä se tarkoittaa, että opiskelijat yrittävät hiki päässä saada valmiiksi kurssitehtäviä, joiden palautuspäivämäärät tulevat vastaan kahden seuraavan viikon aikana. Tai ainakin he yrittävät aloittaa niitä nyt.

Täällä lukukausi koostuu 12 opiskeluviikosta. Tämän jälkeen on parin viikon loma, jonka jälkeen koittaa koeviikot. Kursseja kutsutaan moduuleiksi. Yksi moduuli kestää koko lukukauden ja on keskimäärin 10 opintopisteen arvoinen. Omat moduulini koostuvat luennoista, kurssitehtävistä ja kokeesta. Opiskelijoita kehotetaan ottamaan kolme moduulia lukukautta kohden. Luentoja on siis vain kolme viikossa, mutta kurssitöiden vuoksi aikaa joutuu jonkin verran viettämään täällä:

Jordanstownin kirjastossa ei vielä näemmä lueta kokeisiin.

Omat kurssini ovat pr:ää, mainontaa ja lobbausta. Nämä valinnat siksi, koska olen puheviestinnän paikalla, eli täällä opiskelemani aine on viestintä. Sinällään journalismin puuttuminen kurssivalikoimasta ei haittaa, sillä täältä löytyy aika paljon vaihtoehtoja. Voin siis opiskella esimerkiksi kommunikaatiota, kielitiedettä, terveysviestintää ja markkinointia

Alussa olin hieman huolissani siitä, miten selviän paikallisten tavoin kurssitöistä. Aika on kuitenkin näyttänyt, että täkäläiset opiskelijat ovat aika laiskoja ja ajoittain jopa totaalisen pihalla siitä, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. En ole enää lainkaan yllättynyt siitä, että pärjäämme PISA-tutkimuksissa.

Rakeiden ropina pelästyttää etelän sielut

Carrickfergusin linnan takana tuulee.

Kaksi espanjalaista ystävääni istui eräänä päivänä kirjastossa. Yhtäkkiä ikkunalasia vasten kuului maailmanlopun ropina. Taivas oli repäissyt raepussinsa auki, ja nyt Irlannin yllä satoi jäätä kaatamalla. Espanjalaiset olivat välittömästi ikkunassa ihmettelemässä. Irlantilaiset jatkoivat luku-urakkaansa ulos vilkaisematta.

Minä astuin tuolla hetkellä ulos asuntolasta. Sillä sekunnilla kun avasin oven, alkoi kuuro. Suljin oven välittömästi ja odotin hetken sisällä. Maaliskuu on kuukausista kylmin, niin oli asuntomme irlantilaisvahvistus sanonut tammikuussa. Tammikuu on harmain, maaliskuu kylmin. Uskon sen nyt. Parin viikon sisällä ihana keväinen ilma on muuttunut jäätäviksi tuuliksi ja sateiksi.

Harkitsen siirtymistä nahkatakista toppatakkiin.

Hyvin käytetyt neljä tuntia

Seikkailun alusta saakka olen halunnut nousta läheiselle harjulle, jossa sijaitsee Knockagh-monumentti. Monumentti on pystytetty kaikille Antrimin kreivikunnan sotilaille, jotka taistelivat maailmansodissa. Mutta itse monumentti ei ollut se pääasia, jonka vuoksi halusin kiivetä. Syy oli tämä:

Wow.

Näkymä harjulta on sanoinkuvaamattoman upea! Lähdimme seikkailemaan alkuiltapäivästä ja olimme perillä kahden tunnin patikoinnin jälkeen. Nousua Jordanstownista huipulle on melkein yhdeksän kilometriä. Välissä tietysti pysähdyimme silittelemään hevosta ja kuvaamaan lampaita.

Tämä kaveri oli hyvin seurallinen.

Tie monumentille kiertelee maaseudun keskellä. Matkan aikana tuli siis nähtyä paljon niittyjä, peltoja ja idyllisiä valkoisia maaseutumökkejä. Mutta kaikkein paras hetki oli se, kun maisema huipulla avautui eteen.

JES!

Huipulla tuli istuttua tovi ja seurattua, kuinka Skotlannin-laiva eteni hitaasti kohti Belfastia. Lopulta aurinko alkoi laskea, joten oli aika suunnata kohti kotia.

Alamäki oli helpompi.

Reissu tuntuu jaloissa vielä seuraavana päivänäkin. Yksi rakko kantapäässä ei kuitenkaan pilaa sitä tunnetta, kun katson luennolla ikkunasta ulos ja näen Knockagh-monumentin harjun huipulla. Hitto. Mähän kävin tuolla!

Monumentille pääsee myös autolla, jos kävely ei kiinnosta.

Yritän ymmärtää, eli samoilua Shankill Roadilla ja Falls Roadilla.

Länsi-Belfastissa sijaitsee kaksi kaupunginosaa, joita erottaa toisistaan rauhanmuuri, Peace Wall. Pohjoisempana Shankill Roadilla asuvat unionistit ja protestantit. He haluavat Pohjois-Irlannin pysyvän osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Muurin eteläpuolella Falls Roadilla asuvat tasavaltalaiset ja katolilaiset, jotka kannattavat Pohjois-Irlannin liittymistä Irlannin tasavaltaan. Molemmilta alueilta löytyy köyhyyttä, karuja asuntoja ja iskulausein koristeltuja seinämaalauksia. Pääkaduilla voi piipahtaa kaupoissa, pubeissa ja ravintoloissa. Kaduilta löytyvät myös omat urheilukeskuksensa ja kirkkonsa. Turistitaksit eivät ole harvinainen näky. Erityisesti Peace Wall on vuosien saatossa täyttynyt turistien kirjoituksista.

Shankill ja Falls ovat The Troubles -nimityksellä tunnettujen mellakoiden näyttämö. Vuosikymmenten ajan 1960-luvulta aina 1990-luvun loppuun saakka kaduilla on mellakoitu oman aatteen, uskonnon ja ylpeyden vuoksi. Nykyään koko Pohjois-Irlanti on rauhallisempi, joskin Belfastissa mellakoidaan edelleen usein, ja viimevuosina jopa rankemmin kuin vuosikausiin.

Miltä kadut sitten näyttävät? Tässä teille Shankill:

Shankillin kartalle kiitosta selkeydestä.

Yksi Shankillin kuuluisimmista seinämaalauksista auttaa erottamaan eri poliittisten ryhmittymien jäsenet.

Unionistien pub.

Suosikkimaalaukseni pääkadun varrella.

Hallitsijasta ei ole epäselvyyttä.

Elämä on normaalia myös Shankillissa.

Ja tässä Falls:

Che Guevaralla oli irlantilaiset sukujuuret. Tasavaltalaiset jaksavat muistuttaa asiasta.

Tasavaltalaisten pubi.

Kaunis pikkukappeli

Kaksi kuukautta vankilassa nälkälakkoillut Bobby Sands on yksi Falls Roadin sankareista.

Muistojen puutarhan portit.

Yksi uusimmista seinämaalauksista esittää Nelson Mandelaa.

Molemmat tiet ovat kulkemisen arvoisia, ja pääkaduilta kannattaa poiketa, valoisaan aikaan mieluiten. Ajoittain tosin tuntui, että alueet on rakennettu turisteja varten. Opasteita ja historiapläjäyksiä tuli vastaan usein. Toisaalta tatuoitu narkkari, tupakka suussaan siivoava kotiäiti, katolinen nunna, Obamaa inhoava vanha herrasmies ja lukuisat palloilla pelaavat lapset olivat hyvinkin todellisia.

Lopuksi pari kuvaa rauhanmuurista:

Muuria koristavat seinämaalaukset, graffitit ja vierailijoidein rauhantervehdykset.

Länteen kävellessä saattaa havaita punaiset kasvot.

Belfastin konfliktit rinnastettuna maailman konflikteihin.

Muurin länsipäädyssä on portit, joiden kautta pääsee Shankillista Springfieldin ja lopulta Falls Roadin puolelle. Jos portit ovat auki.

Tiivis viikonloppu päättyi tragediaan

Whiteheadin upea ranta.

Whiteheadin asema.

Larnessa on parasta varoa vanhuksia.

The Grand Opera Housen loistoa.

Tyylikkäänä Macbethin näytöksessä.

Aikaisia aamuja. Noilla sanoilla kuvailisin kulunutta viikonloppua. Lauantaina lähdimme aamujunalla kohti Larnea. Myöhästymisen vuoksi päädyimme junaan, joka ajoi vain Whiteheadiin saakka. Se oli onnellinen sattuma.

Pieni Whiteheadin kaupunki sijaitsee upealla paikalla, aivan meren rannalla. Merenrantakylät eivät tosin ole poikkeus tässä maassa.Whiteheadissa on kuitenkin poikkeuksellisen hieno ja värikäs rantakatu. Aseman toisella puolella kaupunki nousee jyrkkää rinnettä pitkin ylös. Lyhyen visiitin aikana ehdimme ihastua paikkaan niin, että päädymme sinne luultavasti vielä toisenkin kerran.

Larne sen sijaan oli pienoinen pettymys. Se on jokseenkin harmaa paikkakunta. Pääkadun varrelta löytyy tosin monia pieniä second hand kauppoja, joista saattaa tehdä löytöjä. Larnesta löytyy myös satama, mutta ei mikään kaunis ja historiallinen, vaan pikemminkin Helsingin länsiterminaalin kaksoiolento.

Junamatka pohjoisen pikkukaupunkeihin oli kokemisen arvoinen. Rautatie kulkee rantaviivaa pitkin, joten maisemat ovat huikeat.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme Belfastin oopperataloon, jossa päivän agendana oli Macbeth-ooppera. Kolmituntinen esitys oli mahtava. Ohjaaja Oliver Mears oli todella hienosti saanut oopperaan nykyaikaisuutta. Vaikka murhat tehtiin vanhanaikaisesti veitsillä, niin skottikuningasta kuvattiin digikameralla. Lisäksi tarinan sekaan oli ujutettu hyvin yhteiskunnallista kritiikkiä, joka muuten velloo tällä hetkellä sekä Pohjois-Irlannissa että oopperan tapahtumapaikassa Skotlannissa.

Kannatti siis herätä.