Patikointia sumuisilla vuorilla

Belfast Castle. Linnan puutarhaan on piilotettu yhdeksän kissaa muun muassa patsaina ja mosaiikkiteoksina.

Koko yliopistokampus on tällä hetkellä aavekaupunki. Paikalliset matkustivat koteihinsa viettämään pitkää pääsiäislomaa ja vaihtarit matkailevat kuka missäkin. Omat reissailut ovat vielä edessä päin, mutta nyt onkin hyvä sauma käydä taas tutkimassa Belfastin kulmia.

Lähdimme kuluttamaan pääsiäisenä mässäämiämme kiloja Cave Hillille. Yksi patikkareitti kulkee Belfastin linnalta ylös. Koska emme olleet vielä linnaakaan katsastaneet, kävimme pyörähtämässä sisällä. Valitettavasti linna oli lähes kokonaan suljettu yksityistilaisuuden vuoksi, joten tyydyimme kävelemään puutarhassa ja etsimään yhdeksää sinne piilotettua kissaa.

Jee! Mut miten täältä pääsee pois?

Seuraavaksi lähdimme taapertamaan ylös kohti luolia. Cave Hill saa nimensä kolmesta päällekkäisestä luolasta, jotka on koverrettu vuoren kylkeen. Ensimmäinen luolista on noin parin metrin korkeudella, ja sinne pystyy jokseenkin helposti kiipeämään. Kaksi muuta luolaa ovat niin korkealla, ettei niissä pääse vierailemaan ilman asiaankuuluvaa kiipeilyvälineistöä. Reippaana tyttönä tietenkin kiipesin ensimmäiseen luolaan. Alas kapuaminen olikin sitten jo vaikeampaa, sillä lievä korkean paikan kammo otti vallan. Hengissä ja ehjänä pääsin kuitenkin alas.

No mut ylhäällä on varmasti selkeää.

Sillä aikaa kun kikkailin itseni alas luolasta, ehti vuorille laskeutua sumu. Tarkoituksemme oli kiivetä Napoleonin nenäksi kutsutulle kielekkeelle, josta näkee selkeällä kelillä Skotlantiin saakka. Nyt näki korkeintaan kolme metriä eteen päin. Toisaalta sumuisessa vuoressa oli oma viehätyksensä. Varikset lentelivät sumusta kadoten yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Tuntui kuin olisimme olleet yksin maailmassa.

Takanani avautuu maisema Carrickfergusiin. Ei voittoa.

Loistava patikointiseurani!

Hyvin käytetyt neljä tuntia

Seikkailun alusta saakka olen halunnut nousta läheiselle harjulle, jossa sijaitsee Knockagh-monumentti. Monumentti on pystytetty kaikille Antrimin kreivikunnan sotilaille, jotka taistelivat maailmansodissa. Mutta itse monumentti ei ollut se pääasia, jonka vuoksi halusin kiivetä. Syy oli tämä:

Wow.

Näkymä harjulta on sanoinkuvaamattoman upea! Lähdimme seikkailemaan alkuiltapäivästä ja olimme perillä kahden tunnin patikoinnin jälkeen. Nousua Jordanstownista huipulle on melkein yhdeksän kilometriä. Välissä tietysti pysähdyimme silittelemään hevosta ja kuvaamaan lampaita.

Tämä kaveri oli hyvin seurallinen.

Tie monumentille kiertelee maaseudun keskellä. Matkan aikana tuli siis nähtyä paljon niittyjä, peltoja ja idyllisiä valkoisia maaseutumökkejä. Mutta kaikkein paras hetki oli se, kun maisema huipulla avautui eteen.

JES!

Huipulla tuli istuttua tovi ja seurattua, kuinka Skotlannin-laiva eteni hitaasti kohti Belfastia. Lopulta aurinko alkoi laskea, joten oli aika suunnata kohti kotia.

Alamäki oli helpompi.

Reissu tuntuu jaloissa vielä seuraavana päivänäkin. Yksi rakko kantapäässä ei kuitenkaan pilaa sitä tunnetta, kun katson luennolla ikkunasta ulos ja näen Knockagh-monumentin harjun huipulla. Hitto. Mähän kävin tuolla!

Monumentille pääsee myös autolla, jos kävely ei kiinnosta.

Yritän ymmärtää, eli samoilua Shankill Roadilla ja Falls Roadilla.

Länsi-Belfastissa sijaitsee kaksi kaupunginosaa, joita erottaa toisistaan rauhanmuuri, Peace Wall. Pohjoisempana Shankill Roadilla asuvat unionistit ja protestantit. He haluavat Pohjois-Irlannin pysyvän osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Muurin eteläpuolella Falls Roadilla asuvat tasavaltalaiset ja katolilaiset, jotka kannattavat Pohjois-Irlannin liittymistä Irlannin tasavaltaan. Molemmilta alueilta löytyy köyhyyttä, karuja asuntoja ja iskulausein koristeltuja seinämaalauksia. Pääkaduilla voi piipahtaa kaupoissa, pubeissa ja ravintoloissa. Kaduilta löytyvät myös omat urheilukeskuksensa ja kirkkonsa. Turistitaksit eivät ole harvinainen näky. Erityisesti Peace Wall on vuosien saatossa täyttynyt turistien kirjoituksista.

Shankill ja Falls ovat The Troubles -nimityksellä tunnettujen mellakoiden näyttämö. Vuosikymmenten ajan 1960-luvulta aina 1990-luvun loppuun saakka kaduilla on mellakoitu oman aatteen, uskonnon ja ylpeyden vuoksi. Nykyään koko Pohjois-Irlanti on rauhallisempi, joskin Belfastissa mellakoidaan edelleen usein, ja viimevuosina jopa rankemmin kuin vuosikausiin.

Miltä kadut sitten näyttävät? Tässä teille Shankill:

Shankillin kartalle kiitosta selkeydestä.

Yksi Shankillin kuuluisimmista seinämaalauksista auttaa erottamaan eri poliittisten ryhmittymien jäsenet.

Unionistien pub.

Suosikkimaalaukseni pääkadun varrella.

Hallitsijasta ei ole epäselvyyttä.

Elämä on normaalia myös Shankillissa.

Ja tässä Falls:

Che Guevaralla oli irlantilaiset sukujuuret. Tasavaltalaiset jaksavat muistuttaa asiasta.

Tasavaltalaisten pubi.

Kaunis pikkukappeli

Kaksi kuukautta vankilassa nälkälakkoillut Bobby Sands on yksi Falls Roadin sankareista.

Muistojen puutarhan portit.

Yksi uusimmista seinämaalauksista esittää Nelson Mandelaa.

Molemmat tiet ovat kulkemisen arvoisia, ja pääkaduilta kannattaa poiketa, valoisaan aikaan mieluiten. Ajoittain tosin tuntui, että alueet on rakennettu turisteja varten. Opasteita ja historiapläjäyksiä tuli vastaan usein. Toisaalta tatuoitu narkkari, tupakka suussaan siivoava kotiäiti, katolinen nunna, Obamaa inhoava vanha herrasmies ja lukuisat palloilla pelaavat lapset olivat hyvinkin todellisia.

Lopuksi pari kuvaa rauhanmuurista:

Muuria koristavat seinämaalaukset, graffitit ja vierailijoidein rauhantervehdykset.

Länteen kävellessä saattaa havaita punaiset kasvot.

Belfastin konfliktit rinnastettuna maailman konflikteihin.

Muurin länsipäädyssä on portit, joiden kautta pääsee Shankillista Springfieldin ja lopulta Falls Roadin puolelle. Jos portit ovat auki.

Belfastissa sataa taas

Viimepäivinä sää on ollut koko maassa poikkeuksellisen huono. Jopa uutisissa raportoitiin tuulen kaatamista puista ja tulvista. Nyt siis ollaan jo tämänkin saaren mittakaavassa todellisissa myrskylukemissa.

Kävin pienellä Belfastin-seikkailulla keskenäni. Rankkasade tosin pilasi suunnitelmat kierrellä katuja, ja lounasajan vuoksi jonot kuppiloihin olivat pitkiä. Lopulta löysin itseni harhailemasta Queen's Quarterilta ja jatkoin matkaani kohti kasvitieteellistä puutarhaa.

Kaktushuone 1800-luvulta.

Mökötti nurkassa hän.

Tämä huone haisi joululta.

Flower power.

Hetken hyasintteja haisteltuani lähdin taas uhmaamaan sadetta. Kasvitieteellisen puutarhan kanssa samassa korttelissa on Ulsterin museo. Molempiin näihin on ilmainen sisäänpääsy. Museo kartoittaa Pohjois-Irlannin historiaa aina kivikaudelta 1960- ja 1970-lukujen mellakoihin. Sinänsä museo ei ollut mitenkään henkeäsalpaava, verrattuna esimerkiksi Belfastin Titanic-museoon.

Susi oli ensimmäinen laji, joka jääkauden jälkeen palasi Irlantiin. Peto hävitettiin järjestelmällisesti saarelta, ja 1900-luvulla susia ei Irlannissa enää ollut.

Viskiä sen sijaan on ollut aina.

Päivä Belfastissa

Mitä enemmän kuljen Belfastin kaduilla, sitä varmemmin uskon toivon voimaan.

Beacon of Hope

Titanic oli laiva, jonka pohjoisirlantilaiset rakensivat, mutta englantilainen upotti. Tämä vitsiksi tarkoitettu sutkaus sisältää hiukkasen totuutta. Katkeruus protestanttien ja katolilaisten välillä kytee Belfastissa yhä. Kaupungin historiasta kielivät erotetut asuinalueet, joissa liehuvat joko Irlannin tai Ison-Britannian liput. Kantakaupungin arjessa kitka ei enää juurikaan näy, paitsi ajoittaisina mielenosoituksina ja mellakoina.

Olen nähnyt vasta pintaraapaisun kaupungista. Tänään kävimme St. George's:n torilla, jossa paikalliset myivät vihanneksia, käsitöitä, cup cakeja, ruokaa ja taidetta. Vain sunnuntaisin auki oleva kauppahalli sijaitsee aivan Belfastin päärautatieaseman lähellä.

Shoppailun ja syömisen jälkeen kävimme katsastamassa parit nähtävyydet. Lopuksi nautimme oluset The Crownissa, yhdessä Belfastin vanhmmista pubeista. Paikka on säilyttänyt 1800-luvun kuppilan arvokkuutensa hyvin.

The Big Fish

Albert Memorial Clock

City Hall

The Crown