Vaihdon jälkeinen jakomielitauti

Matkakertomus, kevät 2014, Pohjois-Irlanti, University of Ulster, Yhdistynyt kuningaskunta, Pohjois-Irlanti...

Mutta miten aloittaisin?

Pari päivää helteissä teki hyvää, mutta harmaa ja syksyinen sää on tällä hetkellä kotoisampi. Tuuli ei aivan yllä Irlannin lukemiin. Sade ja harmaus sen sijaan ovat sitä samaa.

Takana on kolme päivää Suomessa. Paluu meni samalla kaavalla kuin menomatkakin. Kello neljältä aamulla join pahaa kahvia. Saattajana oli tällä kertaa kaksi kämppistäni, jotka eivät halunneet päästää minua lähtemään yksin. Silmät kostuivat kaikilla. Parempia kämppiksiä en olisi voinut toivoa.

Taksikuski oli puheliaalla tuulella ja naureskeli 24 kiloiselle laukulleni. Dublinin-bussissa en pystynyt nukkumaan. Lennolla Köpikseen istuin kahden herran välissä, enkä kehdannut nukahtaa kummankaan olkapäätä vasten. Olisin luultavasti kuolannut jommankumman takin. Nojasin pääni etuistuimeen ja näytin krapulaiselta. Lennolla Köpiksestä Helsinkiin melkein itkin onnesta, kun sain lukea Hesaria. Kentällä oli rakkaita ihmisiä vastassa. Oli ihanaa palata kotiin.

"No miltä nyt tuntuu sitten olla kotona?"

En tiedä. Pari päivää perheen ja kavereiden kanssa ovat olleet ihania. Mutta en todellakaan osaa määritellä sitä olotilaa, joka nyt velloo. Samaan aikaan kaikki tuntuu sekä todella helpolta että todella omituiselta. Kun ihmiset kysyvät Irlannista, en tiedä, mitä pitäisi vastata ensimmäisenä. Tai tiedän. Mutta kerrottavaa olisi niin paljon.

Niin kuin se, että meri on joka päivä erivärinen. Tai se, että ihmiset ovat ällistyttävän kohteliaita. Haluaisin kertoa, että vuoret ovat upeita ja metsät niin vihreitä, ettet uskonut sellaisten olemassaoloon. Mutta mitkään sanat tai kuvat eivät oikeastaan kerro koko totuutta.

Ja Suomi. Koko maa tuntui eksoottiselta kun palasin. Huomasin kaivanneeni havumetsää ja aikaisin ulkona huutavia lintuja. Huomasin, että kello yhdeltä aamulla ei ole säkkipimeää vaan keskikesän vaalea pimeys. Huomasin, kuinka moni odotti paluutani, ja kuinka paljon olinkaan kaivannut perhettäni ja ystäviäni

Kai se sitten tuntuu hyvältä. Se kotona oleminen.

Hyvin käytetyt neljä tuntia

Seikkailun alusta saakka olen halunnut nousta läheiselle harjulle, jossa sijaitsee Knockagh-monumentti. Monumentti on pystytetty kaikille Antrimin kreivikunnan sotilaille, jotka taistelivat maailmansodissa. Mutta itse monumentti ei ollut se pääasia, jonka vuoksi halusin kiivetä. Syy oli tämä:

Wow.

Näkymä harjulta on sanoinkuvaamattoman upea! Lähdimme seikkailemaan alkuiltapäivästä ja olimme perillä kahden tunnin patikoinnin jälkeen. Nousua Jordanstownista huipulle on melkein yhdeksän kilometriä. Välissä tietysti pysähdyimme silittelemään hevosta ja kuvaamaan lampaita.

Tämä kaveri oli hyvin seurallinen.

Tie monumentille kiertelee maaseudun keskellä. Matkan aikana tuli siis nähtyä paljon niittyjä, peltoja ja idyllisiä valkoisia maaseutumökkejä. Mutta kaikkein paras hetki oli se, kun maisema huipulla avautui eteen.

JES!

Huipulla tuli istuttua tovi ja seurattua, kuinka Skotlannin-laiva eteni hitaasti kohti Belfastia. Lopulta aurinko alkoi laskea, joten oli aika suunnata kohti kotia.

Alamäki oli helpompi.

Reissu tuntuu jaloissa vielä seuraavana päivänäkin. Yksi rakko kantapäässä ei kuitenkaan pilaa sitä tunnetta, kun katson luennolla ikkunasta ulos ja näen Knockagh-monumentin harjun huipulla. Hitto. Mähän kävin tuolla!

Monumentille pääsee myös autolla, jos kävely ei kiinnosta.

Latu auki!

Parin vuoden hiihtotauon jälkeen kaivoin monot ja sukset taas esiin. Tuuli ja aamulla satanut lumi olivat peittäneet ladun lähes kokonaan, joten rupesin availemaan sitä. Lopulta latu sitten loppui, ja homma meni improvisoinniksi. Kävin pyörähtämässä toisen kunnan puolella, omia latuja kulkien. Ihan mahtava reissu ja huomenna vielä uudestaan!

Kaipuuta suuntaan jos toiseen

Maalta kaupunkiin on muutettu aikojen saatossa monet kerrat. Kaikki tietävät tarinoita laudoista maatalojen ikkunoiden ja ovien edessä, hylätyistä pihoista ja viimeisistä kyläkaupoista. Minä en tule sellaiselta maaseudulta. Jätin taakseni jokseenkin elinvoimaisen kylän, sellaisen, jossa asukasluku nousee mutta palvelut huononevat. Sellaisen, missä sekä lasten että vanhusten määrä kasvaa, mutta kouluun ei mahdu oppilaita, eikä terveyskeskuksessa palvele lääkäri päivittäin. Siellä minä elin vielä kuukausi sitten, kunnes lähdin juoksemaan unelmani perässä.

Muutin Lahteen opiskelemaan journalismia. Haaveilin toimittajan urasta jo 10-vuotiaana, kun huomasin osaavani kirjoittaa muutakin kuin "Antti ajaa autolla". Muutto kaupunkiin oli itsestäänselvyys. En halunnut jäädä enää pieneen kylään olemaan, enkä toisaalta olisi voinutkaan. Halusin jättää kaiken tutun ja turvallisen taakseni, mutta ennen kaikkea halusin toteuttaa unelmaani. Nyt olen toteuttanut sitä jo yli kaksi viikkoa, enkä ole katunut vielä kertaakaan.

Kun olin Lahdessa ensimmäistä päivää, meinasin jäädä auton alle parikin kertaa. Lisäksi en uskaltanut lähteä keskustaan yksin, sillä en luota suuntavaistooni pätkän vertaa. Ostin lähisiwasta sellaista shampoota, mitä en oikeasti olisi halunnut ja maksoin itseni kipeäksi. Onneksi sitä kuitenkin tutustuu helposti uusiin ihmisiin, joiden kanssa olikin sitten hyvä lähteä eksymään. Pian osasin liikkua keskustassa, löysin lenkkeilyreittejä ja kävelin yksin Möysään asti! Suunnaton saavutus!

Nyt Lahdesta on jo tullut toinen koti. Kun viikonloppuisin käyn maalla, huomaan välillä kaipaavani kaupunkiin. Sama pätee myös toisin päin. Kun en saa unta autojen melun vuoksi tai kaupunki tuntuu muuten vain tunkkaiselta, kaipaan maalle. En tiedä, voiko ihminen olla koskaan täysin tyytyväinen asuinpaikkaansa. Aina jokin puuttuu, oli se sitten metsä tai terveyskeskuslääkäri. Ja vain puuttuvaa asiaa osaa kaivata.

Aika näyttää, tuleeko maalaistytöstä kaupunkilaistyttö vai ei.