Vaihdon jälkeinen jakomielitauti

Matkakertomus, kevät 2014, Pohjois-Irlanti, University of Ulster, Yhdistynyt kuningaskunta, Pohjois-Irlanti...

Mutta miten aloittaisin?

Pari päivää helteissä teki hyvää, mutta harmaa ja syksyinen sää on tällä hetkellä kotoisampi. Tuuli ei aivan yllä Irlannin lukemiin. Sade ja harmaus sen sijaan ovat sitä samaa.

Takana on kolme päivää Suomessa. Paluu meni samalla kaavalla kuin menomatkakin. Kello neljältä aamulla join pahaa kahvia. Saattajana oli tällä kertaa kaksi kämppistäni, jotka eivät halunneet päästää minua lähtemään yksin. Silmät kostuivat kaikilla. Parempia kämppiksiä en olisi voinut toivoa.

Taksikuski oli puheliaalla tuulella ja naureskeli 24 kiloiselle laukulleni. Dublinin-bussissa en pystynyt nukkumaan. Lennolla Köpikseen istuin kahden herran välissä, enkä kehdannut nukahtaa kummankaan olkapäätä vasten. Olisin luultavasti kuolannut jommankumman takin. Nojasin pääni etuistuimeen ja näytin krapulaiselta. Lennolla Köpiksestä Helsinkiin melkein itkin onnesta, kun sain lukea Hesaria. Kentällä oli rakkaita ihmisiä vastassa. Oli ihanaa palata kotiin.

"No miltä nyt tuntuu sitten olla kotona?"

En tiedä. Pari päivää perheen ja kavereiden kanssa ovat olleet ihania. Mutta en todellakaan osaa määritellä sitä olotilaa, joka nyt velloo. Samaan aikaan kaikki tuntuu sekä todella helpolta että todella omituiselta. Kun ihmiset kysyvät Irlannista, en tiedä, mitä pitäisi vastata ensimmäisenä. Tai tiedän. Mutta kerrottavaa olisi niin paljon.

Niin kuin se, että meri on joka päivä erivärinen. Tai se, että ihmiset ovat ällistyttävän kohteliaita. Haluaisin kertoa, että vuoret ovat upeita ja metsät niin vihreitä, ettet uskonut sellaisten olemassaoloon. Mutta mitkään sanat tai kuvat eivät oikeastaan kerro koko totuutta.

Ja Suomi. Koko maa tuntui eksoottiselta kun palasin. Huomasin kaivanneeni havumetsää ja aikaisin ulkona huutavia lintuja. Huomasin, että kello yhdeltä aamulla ei ole säkkipimeää vaan keskikesän vaalea pimeys. Huomasin, kuinka moni odotti paluutani, ja kuinka paljon olinkaan kaivannut perhettäni ja ystäviäni

Kai se sitten tuntuu hyvältä. Se kotona oleminen.

Opiskeluviikko numero 10 aiheuttaa paniikkia

Kaksi australialaista katsoi minua ihmetellen. Olin juuri kertonut Tampereen yliopistosta. Toinen tytöistä osasi sanoa Tampereen kivuttomasti, toinen ei suostunut yrittämään. Olimme hetki sitten tilanneet ravintolapöytään coctailit. Omassani oli vodkaa, kokista, jäätelöä ja nallekarkkeja. Minä ihmettelin coctaileja, he sitä faktaa, että kotiyliopistoni on pienempi kuin tämä rumilus:

Jordanstownin kampus on kuin tehty homeen kasvualustaksi.

Tuossa betonimörskässä opiskelen tällä hetkellä. Jordanstownin kampus on valtava. Se koostuu blockeista, joita on ainakin parikymmentä. Ja ne ovat sokkeloisia. Tuo labyrintti jaksaa yhä yllättää.

Käynnissä on 10. viikko. Täkäläisessä opiskelusysteemissä se tarkoittaa, että opiskelijat yrittävät hiki päässä saada valmiiksi kurssitehtäviä, joiden palautuspäivämäärät tulevat vastaan kahden seuraavan viikon aikana. Tai ainakin he yrittävät aloittaa niitä nyt.

Täällä lukukausi koostuu 12 opiskeluviikosta. Tämän jälkeen on parin viikon loma, jonka jälkeen koittaa koeviikot. Kursseja kutsutaan moduuleiksi. Yksi moduuli kestää koko lukukauden ja on keskimäärin 10 opintopisteen arvoinen. Omat moduulini koostuvat luennoista, kurssitehtävistä ja kokeesta. Opiskelijoita kehotetaan ottamaan kolme moduulia lukukautta kohden. Luentoja on siis vain kolme viikossa, mutta kurssitöiden vuoksi aikaa joutuu jonkin verran viettämään täällä:

Jordanstownin kirjastossa ei vielä näemmä lueta kokeisiin.

Omat kurssini ovat pr:ää, mainontaa ja lobbausta. Nämä valinnat siksi, koska olen puheviestinnän paikalla, eli täällä opiskelemani aine on viestintä. Sinällään journalismin puuttuminen kurssivalikoimasta ei haittaa, sillä täältä löytyy aika paljon vaihtoehtoja. Voin siis opiskella esimerkiksi kommunikaatiota, kielitiedettä, terveysviestintää ja markkinointia

Alussa olin hieman huolissani siitä, miten selviän paikallisten tavoin kurssitöistä. Aika on kuitenkin näyttänyt, että täkäläiset opiskelijat ovat aika laiskoja ja ajoittain jopa totaalisen pihalla siitä, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. En ole enää lainkaan yllättynyt siitä, että pärjäämme PISA-tutkimuksissa.