Mitä kriitikkotouhuista jäi käteen?

Musella leiju lamppu Stadikalla kesällä 2013.

Olen saanut kesän ja syksyn aikana kunnian käydä enemmän musiikkikeikoilla kuin koskaan. Niiltä olen oppinut yhtä ja toista siitä, mitä on olla kriitikko.
Vaikka urani musiikkikriitikkona on aivan alkutaipaleella, haluaisin jakaa vähän tuntemuksiani hommasta. Keräsin kuusi ohjetta, joita olen toteuttanut tässä kahdeksan kuukauden aikana vaihtelevalla menestyksellä.

Valmistaudu. Edes vähän. Kuten muillakin keikoilla, myös arvioitavaa keikkaa varten kannattaa kuunnella ainakin se uusin levy. Kyllä, luukutin Cheekin uusimman plätyn läpi pari kertaa ennen herran jäähallikeikkaa. Kiinnostuneet voivat muuten lukea arvion täältä.

Kriitikko kan ha kritiikki också.

Ole ennakkoluuloton. Rihanna ei ehkä ole suosikkiartistisi, mutta myyntiluvut ja listasijoitukset todistavat, että pari muuta kanssaeläjää saattaa olla kanssasi eri mieltä. Kriitikko saa myös fiilistellä keikkaa ja yllättyä positiivisesti. Kaikkeen ei kuitenkaan kannata lähteä mukaan. Jos jokin keikassa tökkii, sen saa sanoa. Puhumattakaan totaalisesta flopista. Paska on paskaa, that's it.

Tämän siitä saa, kun kuuntelee Cheekiä ennen keikkaa.

Aisti ympäristöä. Kuulostele myös yleisön fiiliksiä keikalla, väliajalla ja keikalta poistuttaessa. Kohtaavatko ne omien tuntemustesi kanssa? Yleisöön ei voi sokeasti luottaa, mutta varta vasten artistin takia keikalle tulleet saattavat avartaa omaa suppeaa katsantokantaasi.

Opettele kirjoittamaan pimeässä. Kynän ja lehtiön lisäksi biisilista on kiva lisä. Jos artistin tuotanto on edes jokseenkin tuttua, pärjää tosin ilmankin.

Käy myös viihteellä. Älä tee keikoilla käymisestä pelkkää työtä vaan jätä välillä lehtiö kotiin ja käy fiilistelemässä live-musiikkia ilman turhaa painetta kirjoittamisesta.

Pidä itsesi tyytyväisenä ennen keikkaa. Muista nukkua hyvin, syödä hyvin ja käydä vessassa. Nauti keikasta.

Ei kyllästytä yhtään!

Musiikkia tulee kuunneltua aika kausiluonteisesti. Nyt on käynnissä sellainen kausi, että kuuntelen kappaleita, joihin tuskin kyllästyn ikinä kokonaan.

Ehdoton ykkönen on tämä:

Shrek-elokuvissa on aika hyvät soundtrackit, ja sieltä sitten bongasin Rufus Wainwrightin version kipaleesta. Pidin sitä aika pitkään parhaana versiona, koska en tiennyt paremmasta. Jeff Buckleyn veto on nykyään se ainoa oikea. Alkuperäinen Leonard Cohenin Hallelujah ei ikinä oikein uponnut. Muu Cohen kylläkin.

Yllätin itseni lukioaikana, ja aloin kuunnella Cohenin tuotantoa. Toi ääni on vaan mahtava. Lisäksi mulla oli pitkään haaveena omistaa sininen sadetakki. Haave kariutui, kun löysin vihreän takin halvemmalla. Biisi jäi, ja on yhä kovassa soitossa, kun haluan ihan vaan laittaa silmät kiinni ja olla.

Gösta Sundqvist laulaa itsemurhakandidaatista. Enough said. Kaikki Leevi & The Leavings iskee muhun enemmän tai vähemmän. Tää biisi on kuitenkin aina ollut ykkönen. Ei tällaista musaa voi tehdä kuin ihminen, joka kuuntelee kasettinsa väärin päin.

Olin viikonloppuna kattomassa Musen keikan stadikalla. Knights of Cydonia ei vaan kulu ikinä. Haluaisin, että tää biisi kuultaisiin mun häissä, synttäreillä, elämänkertaelokuvassa ja hautajaisissa. Jos biisit olisi toteemieläimiä, tää olisi ehdottomasti mun.