Takaisin betonikaupunkiin. Pliis.

Oon löytäny omituisen uuden puolen itsestäni tällä viikolla. Sen sijaan, että haluaisin lähteä, haluankin palata. Haluan tosi kovasti palata.

Hommat menee niin kuin niiden on tarkoitus mennä.

Mitä pitäisi tehdä vs. mitä haluaisin tehdä

Tein tänään listan asioista, joita pitäisi tehdä. Sellasia listoja ei pitäisi tehdä.

Tässä keväällä on hanketta toisensa perään. Dokkaria, kandityötä, työhakemuksia... Ja jossain välissä täytyisi käydä leikkauttamassa tukka. Jos kuontaloa tupeeraisi vähän, päästäisiin hyvin lähelle Kaija Koon hiuslookia ysärin alussa.

En ole koskaan kärsinyt burnoutista, mutta joululomalla tuntui siltä, että lähellä käytiin. En myöskään ole koskaan ottanut turhaa stressiä asioista, ainakaan tietoisesti. Kai se on tää, että kevään aikana pitäisi saada yhdestä tutkinnosta valmista ja kesäksi pitäisi saada töitä.

Hyvä ystäväni muuttaa Hollantiin puoleksi vuodeksi vaihtoon ja aikoo jäädä kesäksi Eurooppaan. Sellainen juoksupyörästä hyppääminen kiinnostaisi vähän itseäkin. En nyt aio lähteä etsimään itseäni Balilta tai mitään. Ihan vain uusi ympäristö, uudet ihmiset ja uusi tekeminen kiinnostaisivat. Ei sillä, että nykyisissä olisi mitään vikaa. Tykkään elämästäni ihan hurjasti!

Ehkä kesän jälkeen luvassa on uusia seikkailuja, kunhan vanhat selvitetään ensin.

Pappojen konstit ja hitaat hissit

"Sänk din huvud."

Olen aloittanut taas kirjoittamisen. Tai jatkuvastihan mä kirjoitan, mutta nyt kaunokirjallista materiaalia vyöryy paperille enemmän kuin moneen kuukauteen.

Käytännössä olen editoinut vanhoja tekstejä ja kirjoittanut kasapäin uusia. En tiedä, mikä aivojeni lukoista on sulanut, mutta pieni muistikirja on talven aikana täyttynyt jos jonkinlaisista huomioista. Epämääräisiä merkintöjä löytyy muun muassa papan konsteista ja hitaista hisseistä.

Tietokoneelle on nimetty kansio kaikelle pöytälaatikkokamalle. Siellä on monta keskeneräistä tuotosta, josko jotain saisi valmiiksikin. Olen näköjään hyvä aloittamaan, mutta pitkäjänteinen työskentely tekstin kanssa ei meinaa vielä onnistua. Ehkä jonain päivänä nuokin raapustukset löytyvät jossain muodossa painettuna.

Paskan bloggarin uusin päivitys

Ai että. Mistäköhän sitä aloittaisi. Olisi kauheasti kerrottavaa, mutta ehkä sanon vaan, että kesä oli ja meni. Vietin toisen kesän Hämeenlinnassa duunissa, ja paluu Tampereelle on jälleen ollut railakas. Nyt on kuitenkin otettu vähän iisimmin kuin viime syksynä. Kai sitä on kasvanut aikuisemmaksi. Tai vastaavasti taantunut takaisin mukulaksi. Kun lähes jokainen tiistai viime vuonna meni Doriksen baaritiskillä notkuessa, niin tänä vuonna jokainen tiistai menee leikkiessä.

Aloitin nimittäin teatterin harrastamisen uudestaan, vähän erilaisessa muodossa tosin. Pitkään jatkunut kiinnostus improa kohtaan sai täyttymyksensä syksyn alussa, kun pääsin impron alkeiskurssille. Ja voi sitä riemun määrää! Tuntuu, että koko elämä on taas ihan uudenlaisessa tasapainossa, kun pääsee välillä nollaamaan aivonsa totaalisesti. Mulle ei ikinä ole riittänyt juoksulenkki tai kirjojen lukeminen. Ikävät ajatukset katoavat päästä vain, jos ne korvaa vähemmän ikävillä.

Kävin tänään myös tyhjentämässä lompakkoani levykaupan kassalle. Mukaan tarttui muun muassa vanhaa Franz Ferdinandia. Yhtyeen uusin levy on kököttänyt hyllyssä kauan, ja olen aina pitänyt uusinta bändin parhaana tuotoksena. Mutta kun tänään soittimessa pyörähti Jaqueline, niin huomasin kaivanneeni tän ekan levyn kipaleita mahdottoman paljon.

Loman viimeinen

Pöydällä odottaa avaamistaan Modern theories of performance. Tällä hetkellä kaikki muu on kuitenkin tärkeämpää. Kävin ulkona nauttimassa auringosta ja nyt odotan kynsilakan kuivumista. Pyykkikoneessa pyörii kasa loman aikana likaantuneita vaatteita. Kuuntelen levyhyllyni helmeä. Äänitteellä on paskoja Madonna-covereita.

Perioditauko oli jokseenkin täydellinen. Lauantaina juhlistimme serkkuni kolmekymppisiä Huittisissa, maanantaina kävin suksimassa ja tiistaina ratsastamassa. Keskiviikkona koin Lahti-nostalgiaa mitä ihanimpien ihmisten kanssa Aleksanterinkadun approssa. Torstaina katsoimmekin sitten Terhin kanssa kaksi Disney-elokuvaa putkeen. Kaksin karkuteillä on muuten parasta uutta Disneytä, mitä tiedän! Ainakin Alan Menken on taas ollut elementissään, sen verran hyviä biisejä leffassa on.

Ilta meneekin sitten näitä kipaleita kuunnellessa.

Ihan solmussa

Viime lauantaina muistin, että mulla on selkäranka. Kaksi vuotta sitten joogasin säännöllisesti. Se näkyi ja tuntui. Elämän kiireet kuitenkin johtivat siihen, että jooga jäi jonnekin matkan varrelle. Viime syksyn vauhdikkuus sai mut miettimään, että nyt täytyisi saada jotain rotia tähän elämään taas.

Olen elämäni aikana kokeillut kolmea eri joogalajia. Astanga on ihan perseestä. Joka tunnilla käydään läpi samat liikesarjat mekaanisesti suorittaen. Mä suoritan ihan tarpeeksi elämässä. Ei kiitos.

Kundaliinijooga on kaikessa omituisuudessaa aika kiehtovaa. Tunneilla täytyy pitää valkoisia vaatteita, ja jokaisella kerralla keskitytään eri kehonosia kehittäviin sarjoihin. Välillä homma menee kuitenkin ihan liialliseksi hihhuloinniksi.

Omin lajini onkin hatha, jossa saa tehdä liikkeet rauhassa, pitkillä venytyksillä ja tauoilla. Heti vuoden alussa ilmoittauduin ryhmään.

Jo ensimmäisen tunnin jälkeen muistin, että mä pystyn mihin vaan.

Huh, mitkä bassokuviot! Kuuntele linkit!

Viikko sitten totesin, että universumi osaa jollain kierolla tavalla ohjailla ihmisen kohtaloa. Yksi suosikkibändeistäni julkisti tulevansa Suomeen. Eikä mihin tahansa kolkkaan, vaan tänne. Tampereelle. Tämän aamun vietinkin Red Hot Chili Peppersin lippuja ostaessa.

Suhteeni Red Hot Chili Peppersiin alkoi joskus lukioaikoina. En osaa ihan tarkkaan sanoa, mikä biisi pysäytti mut ensimmäisenä. Vuosi oli 2006, ja Stadium Arcadium oli juuri ilmestynyt. Veikkaan siis, että kyseessä oli tämä kipale.

Tämän jälkeen alkoi tutkimusmatka funkin ja rapin maustaman rockin maailmaan. Hävyttömät ja vähemmän hävyttömät sanoitukset kuulostivat nerokkailta. Ja ne kuulostavat yhä, vaikka viidessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Tutuksi tulivat sekä bändin sinkkulohkaisut että tuntemattomat viritelmät. Ikuisuussuosikiksi on valikoitunut By The Way -albumi. Muita levyjä väheksymättä.

Bändi on mielestäni vuosien mittaan muovautunut täyteläisemmäksi. Stadium Arcadiumilla on useita biisejä, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Ja onhan RHCP:llä maailman paras basisti.

Uusimpaan levyyn en häpeäkseni ole vielä ehtinyt tutustua. Mutta kai sitä ehtii ennen elokuuta? Pienen odottelun jälkeen lippu on nimittäin nyt plakkarissa.