Vanha talo ajaa hulluuden partaalle

Tärkeän päivän aamu. Herätyskello soi yhdeksältä, ja kerrankin nousen ylös ilman sen kummempia torkkuja. Juna lähtee puolenpäivän jälkeen. Siihen on ehdittävä, jos mielii saada työpaikan.

Menen suihkuun ja väännän hanan auki. Sieltä valuu tipottain kylmää vettä. Kiroan. Ei tänä aamuna! Minä tahansa muuna aamuna, mutta ei tänään! Lopulta päädyn pesemään hiukset lavuaarissa, sieltä sentään tulee lämmintä vettä.

Kylppäri on asunnon kylmin osa, ja putket kulkevat ulkoseinän vieressä. Suunnittelun kukkanen. Putket ovat jäätyneet kerran aikaisemminkin, silloin ne sulivat lyhyellä valuttamisella. Nyt lämpötilan vaihtelu oli liikaa. Umpijäässä. Ei auttanut muuta, kuin jättää putket tippumaan öiksi, vaikka sisäinen maailmanparantaja huutaa vedenhukan vuoksi. Oma napa, paras napa, mieluiten lämpimällä vedellä pestynä.

Sattuipa toinenkin kämmi kämpän kanssa. Mun oli tarkoitus saada uusi sänky, vanha kun oli aika hajalla. Kokosin vanhan sängyn ja vein vinttiin. Uusi sänky ei mahtunut kapeasta portaikosta kämppään saakka. Se siitä sitten. Vuodesohva kutsui.

Kaikesta tästä huolimatta olen älyttömän onnellinen. Sain kesäksi oman alan töitä ja urheilu tuntuu kiinnostavalta.

Mulla on kaikki hyvin.

Heppatyttö tekee mitä vaan

Historiani hevosten parissa on pitkä. Ensimmäisen kerran istuin oikean hevosen selässä 4-vuotiaana, säännöllinen harrastuksesta tuli 9 vuoden kypsässä iässä. Lena Forsbergin mukaan mulla on siis takanani aika pitkä johtajakoulutus.

Kun luin näitä tutkimustuloksia ensimmäisen kerran, olin innoissani. Nyökkäilin jokaiselle lauseelle. "Tallilla työskentely on ainutlaatuinen johtajakoulutus nuoruusvuosina." Totta. Hevosten kanssa täytyy olla varma ja määrätietoinen. Joka ratsastustunnilla hoetaan: "Sä olet pomo."

"Hevostytöt olivat valmiita ottamaan enemmän vastuuta, kuin muut tytöt." Totta. Hevosista huolehtiminen on vastuullista työtä, erityisesti jos hoidettavana on jonkun muun hevonen.

Luin tekstin uudestaan.

"Vanhemmat hevostytöt oppivat johtamaan nuorempiaan." Totta. Osittain. Vanhemmat myös oppivat vittuilemaan nuoremmille ja vahtimaan, etteivät nämä tee pienintäkään virhettä tallitöissä.

Teksti sai mut pohtimaan, mitä olen tallihistoriani aikana oppinut. Opin hoitamaan hevosia, putsaamaan karsinoita, ratsastamaan, ajamaan, juoksuttamaan, lakaisemaan, putsaamaan varusteita, rakentamaan sähkölanka-aidan ja latomaan heinäpaaleja. Kaikki hyödyllisiä hevosnaistaitoja.

Lisäksi opin haravoimaan, kitkemään rikkaruohoja, maalaamaan aitoja, pesemään ikkunoita, poimimaan mansikoita ja hidastamaan kuusien kasvua vuosikasvustoja repimällä. Elämässä yleishyödyllisiä taitoja.

Silti muistan huokaisseeni onnesta, kun vaihdoin yksityistallille ja aloin vuokrata hevosta. Sainpahan lapata paskaa kerrankin rauhassa.

Sotasatu

Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. (Astrid Lindgren-Veljeni Leijonamieli, 1973)

Varmin tapa saada minut itkemään, on lukea tämän kirjan viimeinen sivu.

Olen suuri lastenkirjallisuuden ja lastenkulttuurin fani. Kunnioitan monia lastenkirjojen tekijöitä, sillä niiden kirjoittaminen vaatii aivan omanlaisensa persoonan.

Astrid Lindgren on yksi hienoimmista satuilijoista. Hänen tuotantonsa ei kuitenkaan ole mulle yhtä tuttu kuin esimerkiksi Tove Janssonin.

Jo pienenä rakastin Peppi-kirjoja ja ruotsinkielisiä Peppi-elokuvia. En osannut laulaa Peppi Pitkätossusta suomeksi, mutta ruotsiksi joka sana taittui. Peppien lisäksi pidän myös Ronja Ryövärintyttärestä ja Mio, poikani Mio -kirjasta. Katto-Kassista taas inhoan. Yksi on kuitenkin ylitse muiden, ja se on Veljeni Leijonamieli.

Teos on kauniisti kirjoitettu tarina Korpusta ja Joonatanista, veljeksistä, jotka pääsevät kuolemansa jälkeen rauhalliseen Nangijalaan. Nangijalassa on kuitenkin sodanuhka kahden laakson, Kirsikkalaakson ja Ruusulaakson välillä. Veljesten rohkeus joutuu koetukselle, kun heidän on lähdettävä sotimaan vapaan Nangijalan puolesta.

Kuolemaa ja sotaa käsitellään kirjassa taitavasti. Mitä on kuolema? Mitä on sota? Onko aina oltava rohkea? Kirja antaa näihin kysymyksiin näkökulmia sekä lapsille että aikuisille.

Leijonamielestä puhuttaessa täytyy muistaa myös kirjan kaunis kuvitus. Aitoa 70-luvun tavaraa.

Oma painokseni on uusin, vuosi sitten kirjakaupasta ostettu. Kyllästyin lainailemaan tätä kirjastosta.

Ensimmäisen syksyn tuntoja

Tänään sen tein. Kirjoitin viimeiset kurssipalauteet harjoitustoimituksessa, puin takin päälleni, toivotin hyvät joulut ja lähdin. Loma alkoi vihdoin.

Mitään lomaa en kuitenkaan aio viettää. Olen pyhät töissä ja vapaa-ajalla väkerrän kesätyöhakemuksia. Opintojen päättyminen tältä vuodelta on kuitenkin vapauttavaa. Tuntuu hyvältä, kun syksyn aikana tehty työ alkaa näkyä opintopisteiden muodossa. Ja kai sitä jotain on jäänyt tänne pääkoppaankin.

Puolen vuoden aikana olen tutustunut taas upeisiin ihmisiin. Ja sen verran olen tutustunut myös itseeni, etten ihan hetkeen asu yksin, kun tämän kämpän vuokrasoppari päättyy. Ei ole tämä rauha ja hiljaisuus ihan mun juttuni, ainakaan tässä elämänvaiheessa. Takaisin kommuuniin vaan!

Joululomaksi lähdenkin maalle. Siellä on koira, piano, hyvää ruokaa ja paljon muuta sellaista, mitä olen kaivannut.

Kevääksi on myös muutamia kaunokirjallisia suunnitelmia, mutta niitä en vielä paljasta. Katotaan kui tytön käy. ;)

Pukudraamaa ja pulisonkeja

On yleisesti tunnustettu totuus, että...

Pukudraamoja joko vihataan tai rakastetaan. Itse lukeudun jälkimmäiseen kategoriaan. Kaikki alkoi pahamaineisesta BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjasta. Saamme syyttää YLE Teemaa ja Colin Firhtiä siitä, että omasta kirjahyllystäni löytyy kyseinen sarja sekä kirja. Sitä uusinta elokuvasovitusta, jossa on Keira "luuranko" Knightley, en fanita. Sori.

Jane Austen on ainoa kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Se nyt ei ollut mikään maailman suurin urakka, mutta onpahan tullut jotain saavutettua. Kirjahyllystäni löytyy suomenkielisen Ylpeys ja ennakkoluulo -pokkarin lisäksi Jane Austenin elämänkerta ja englanninkielinen kokoelma, jossa on kaikki Austenin teokset. Leffahyllyssä on myös uusin sovitus Northanger Abbeysta. Muuten en ole oikeastaan noista elokuva- ja tv-sovituksista innostunut, niistä tuntuu puuttuvan jotain. Varmaan se Colin Firth.

Pukudraamaintoni ei rajoitu pelkästään Austeniin, sillä kirjahyllystäni löytyy myös Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, sekä BBC: n sarjana että divarin kätköistä kaivettuna romaanina.

Muutama vuosi sitten olin hyvinkin innokas 1800-luvun englantilaisen kirjallisuuden lukija ja pukudraamojen tuijottaja. Nyttemmin tuo vaihe on mennyt ohi, omassa elämässä on ihan tarpeeksi draamaa. Silti seuraava leffahyllyn täyte on jo kiikarissa. Jostain täytyisi löytää Elisabeth Gaskellin North and South BBC:n sovituksena. Myös sellainen kulttikirjan maineeseen noussut teos, kuin Pride and Prejudice and Zombies pitäisi päästä lukemaan.

Jonkinlainen vaikutus pukudraamoilla on minuun ollut, sillä pidän pulisonkimiehiä vähintäänkin komeina.

En voi syödä jänistä. Syy löytyy kirjahyllystä.

"Esikkojen aika oli ohi." (Ruohometsän kansa)

Pidän blogia, koska on kiva kirjoittaa muutakin kuin tieteellistä tai journalistista tai taiteellista tekstiä. On myös mukava lukea välillä jotain muuta kuin oppikirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina kuuluneet elämääni. Siksi haluaisin avata sisintäni ja esitellä vähän kirjahyllyäni.

Olen kirjojen suurkuluttaja. Tai haluaisin olla. Oikeasti luen nykyään aivan liian vähän mitään kaunokirjallista. Täytän kuitenkin kirjahyllyäni säännöllisin väliajoin, sillä parhaat kirjathan pitää hankkia omaksi. Materialisti mikä materialisti.

Yläasteikäisenä löysin Richard Adamsin kirjan Ruohometsän kansa (1972). Tarina kertoo kaneista, jotka joutuvat pakenemaan yhdyskunnastaan. Keskiössä ovat kaniiniveljekset Pähkinä jaViikka, joiden kautta kerronta etenee.

Monille tämä opus tuo mieleen lapsuuden piirretyt, joissa kivat puput seikkailivat. Todellisuudessa kirja on hyvinkin raaka. Kanien maailmassa tapellaan vallasta, naidaan ristiin rastiin ja raadellaan kaikki vastustajat. Kuulostaa vähän ihmiskunnalta, eikö vain?

Meitä ihmisiä nämä tarinan hahmot parodioivatkin. Kaneilla on oma hierarkiansa, kielensä ja oravanpyöränsä. Jos joku uskaltaa uhmata järjestelmää ja lähteä yhdyskunnasta, kohtaa hän varmasti vaikeuksia ja halveksuntaa. Ja ennen kaikkea lähtijä kohtaa luonnon.

Luontosuhde onkin kirjassa tärkeä ja sen merkitys korostuu heti ensimmäisessä lauseessa. Samoin kuolema loikkii perässä koko tarinan ajan.

Tämä bestseller ei siis ole mikään lastenkirja, vaikka eläimistä kertookin. Missään vaiheessa ei tule sellaista tunnetta, mikä väistämättä saattaa tulla Disney-elokuvia katsoessa, että lukisit yli-inhimillistetyistä eläimistä.

Harmillista tosin on, ettei kirjasta ole otettu vuoden 2001 jälkeen painoksia.

Omaa kappalettani etsin vuoden verran divareista ympäri Suomea. Lopulta äitini löysi sen Launosten kirpputorilta.

Huvila ja huussi goes Manse

Lähiösetänne Laura tervehtii.

Viimevuotiseen kommuunielämään verrattuna asuminen täällä Mansessa on aika luksusta. Asun 1920-luvulla rakennetun puutalon yläkerrassa. Neliöitä tässä kämpässä on vähän päälle 30. Eli muutos edelliseen yhdeksään on aikas suuri.

Olen ollut tähän asuntoon tosi tyytyväinen. Pohjaratkaisu on aika näppärä. Täällä on tilava eteinen, olkkari, baarikeittiö ja "luolaksi" nimetty makuualkovi. Vessa ja suihkukin löytyy. Suihkua tosin voisi mainostaa sanalla kyseenalainen, on nimittäin aika jännästi suunniteltu. Huoneiden oranssit seinät tosin on vähän mauttomat, mutta hei, semmonen kämppä kun asukaskin! Ja onhan tätä jo moneen kertaan ehditty sanomaan mun näköseks... :D

Pari huonoa puoltakin löytyy. a) Täällä ei hengaa ympäri vuorokauden kavereita, joiden kanssa voisi keskustella vaikka homoillasta (toim.huom. Koko homoilta alkaa olla ihan tarpeeks puitu juttu, mutta semmonen kommentti, että ei ole olemassa homoja ja heteroita. Kaikki ovat ihmisiä ja ihmiset ovat eläimiä) ja b) pattereista ei oikein irtoa tehoa näin isojen tilojen lämmittämiseen. Eli odottelen lämmintä talvea.

Hirveesti en ole tänne kamaa tuonu, kun asun täällä vaan toukokuuhun saakka. Kesää en ajatellut viettää Tampereella, vaan jossain ihan muualla. Joulun jälkeen toivottavasti selviää, että missä.