Sotasatu

Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. (Astrid Lindgren-Veljeni Leijonamieli, 1973)

Varmin tapa saada minut itkemään, on lukea tämän kirjan viimeinen sivu.

Olen suuri lastenkirjallisuuden ja lastenkulttuurin fani. Kunnioitan monia lastenkirjojen tekijöitä, sillä niiden kirjoittaminen vaatii aivan omanlaisensa persoonan.

Astrid Lindgren on yksi hienoimmista satuilijoista. Hänen tuotantonsa ei kuitenkaan ole mulle yhtä tuttu kuin esimerkiksi Tove Janssonin.

Jo pienenä rakastin Peppi-kirjoja ja ruotsinkielisiä Peppi-elokuvia. En osannut laulaa Peppi Pitkätossusta suomeksi, mutta ruotsiksi joka sana taittui. Peppien lisäksi pidän myös Ronja Ryövärintyttärestä ja Mio, poikani Mio -kirjasta. Katto-Kassista taas inhoan. Yksi on kuitenkin ylitse muiden, ja se on Veljeni Leijonamieli.

Teos on kauniisti kirjoitettu tarina Korpusta ja Joonatanista, veljeksistä, jotka pääsevät kuolemansa jälkeen rauhalliseen Nangijalaan. Nangijalassa on kuitenkin sodanuhka kahden laakson, Kirsikkalaakson ja Ruusulaakson välillä. Veljesten rohkeus joutuu koetukselle, kun heidän on lähdettävä sotimaan vapaan Nangijalan puolesta.

Kuolemaa ja sotaa käsitellään kirjassa taitavasti. Mitä on kuolema? Mitä on sota? Onko aina oltava rohkea? Kirja antaa näihin kysymyksiin näkökulmia sekä lapsille että aikuisille.

Leijonamielestä puhuttaessa täytyy muistaa myös kirjan kaunis kuvitus. Aitoa 70-luvun tavaraa.

Oma painokseni on uusin, vuosi sitten kirjakaupasta ostettu. Kyllästyin lainailemaan tätä kirjastosta.