Riskibisness

Eilen sanoin sen puhelimessa. Jos ei ota riskiä, ei päädy ikinä mihinkään.

Aloin pohtia kaikkia elämäni riskejä: hyviä, huonoja, isoja, pieniä ja mitättömiä. Niitä, joita itse ei laskisi riskilaariin, mutta muut kutsuvat riskiksi. Niitä, joita muut eivät näe riskeinä, mutta ovat mulle isoja muureja ylitettäväksi.

Ennen kaikkea niitä, jotka jätin ottamatta.

Huomasin itsestäänselvyyden. Vanhemmiten riskinotto on vähentynyt. Muurit ovat kasvaneet korkeammiksi. Tai sitten riskit ovat muuttuneet toisenlaiseksi. Sitä alkaa unelmoida pysyvämmästä kodista, työpaikasta ja koirasta.

Se kaikki kuulostaa jämähtämiseltä, ainakin olisi kuulostanut 19-vuotiaan, vasta omilleen muuttaneen Lauran korvissa. Juuri 23 vuotta täyttäneelle Lauralle tuo ajatus tuntuukin ihan uudelta riskiltä.

Olishan se ihan kiva, että uskaltais pysyä yli vuoden edes samassa asunnossa.

Sitä ennen täytyy seikkailla vielä hetki.

Koiristakin tulee enkeleitä

Sanotaan, että kaksivuotiaana näkemäsi ja kokemasi asiat eivät jää muistiin. Minä väitän, että ensimmäinen muistikuvani on tuolta ikävuodelta. Silloin kävimme katsomassa ensimmäistä koiraamme ja muistan, kuinka valkoisessa huoneessa oli muutama tummanruskea koiranpentu. Se oli suuri kokemus kaksivuotiaalle mielelleni. Yhtä mieleenpainuva kokemus oli eräs kouluaamu ensimmäisellä luokalla, kun minun oli jätettävä hyvästit tälle koiralle.

Tänne muuttaessani otin mukaani koiran: pehmeän, ruskea-valkoisen, samettiturkkisen pehmokoiran. Sen sain äidiltäni, kun makasin viikon sairaalassa polvileikkauksen jälkeen. Tuo pehmokoira oli ostettu sairaalan kahviosta ja se näytti eniten Vilmalta. Mitään en muista sairaalassa niin kaivanneeni, kuin Vilmaa, sillä se ei päässyt osastolle vierailemaan. Onneksi oli sentään pehmolelu, joka näytti siltä. Ja onneksi Vilma odotti silloin vielä kotona.Vilma tuli meille aika pian ensimmäisen koiramme jälkeen. Se oli melkein vuoden ikäinen ongelmatapaus: se karkaili, puri, riehui, mutta oppi kuitenkin nopeasti tavoille. Siitä tuli tärkeä perheenjäsen joka oli aina iloinen ja leikkisä, vanhanakin. Se energia mitä Vilma kylvi ympärilleen oli käsittämätöntä. Meille Vilma opetti paljon. Katso kuinka koirasi nauttii tästäkin päivästä ja ottaa kaiken ilon irti joka hetkestä. Ja tee niin myös itse.

Vilma nukkui pois elokuun alussa, 12-vuotiaana. Sen viimeiset päivät olivat kaikkein tuskallisinta katsottavaa. Näin kuinka ystäväni kadotti kahdessa päivässä elämänhalunsa ja riutui. En ollut mukana näkemässä sen viimeisiä hetkiä, mutta olin viettänyt sen kanssa jo koko viikonlopun, pitänyt sen päätä sylissäni ja silitellyt.

Usein koiraa otettaessa mietitään sitä, kuinka paljon se maksaa, syö, sotkee ja käy eläinlääkärissä. Mut mietitäänkö sitä koskaan, että se ei kulje koko loppuelämää rinnallamme, ainakaan konkreettisesti? Ehkä on parempi, että sitä ei pohdita. Rakkaistaan joutuu väkisinkin joskus luopumaan, mutta sitä ei kannata ajatella nyt. Vilma ei ajattelisi niin, vaan heiluttaisi häntäänsä ja näyttäisi, kuinka tästäkin päivästä löytyy paljon iloitsemisen aihetta.