Kevään kovimmat kilpailut

Vuoden verisimmät taistot ovat alkaneet!!! Ensimmäinen niistä on kesätyöpaikan haku. Samoja paikkoja hakevat yläasteikäiset pikkunulikat, ylioppilaaksi itsensä taistelleet epäpätevät jauholakit (allekirjoittanut), työttömät "mulle kelpaa ihan mikä vaan" -tyypit ja tietysti liian hyvin kouluttautuneet rohvessoorit. Työnantajilla on mistä valita.

Jos jotain työn hakemisesta on oppinut, niin kolme asiaa ovat äärettömän tärkeitä:

1. Ole ajoissa! Ensimmäiset paikat viedään käsistä jo ennen joulua. Sen sain oppia tänä vuonna.
2. Älä ole liian varma itsestäsi. Työnantajat rakastavat jahkailua. "Kyllä tää aika varmalta näyttää, että saat tän homman..." Ja viikon päästä puhelu: "Lohduttaako yhtään, että olit toiseks paras?" Tartu JOKA IKISEEN tilaisuuteen. Tämän opin viime vuonna.
3. Älä nirsoile, kranttuile yms. Siivoaminen ei ehkä ole kaikkein hauskinta hommaa, mutta hällä väliä! Se on helppoa ja siitä saa rahaa sekä kokemusta. Hienommat hommat on säästetty työnantajien sukulaisille. Tämä tuli selväksi pari vuotta sitten.

Seuraava kilpajuoksu alkaakin sitten loppukeväästä, kun korkeakoulujen pääsykokeet alkavat. Näistä paikoista taistelevat kaikki samat ryhmät kuin kesätöistäkin. Paitsi ne yläasteikäiset.

Sitä ennen voi miettiä, mitä teki tänä vuonna kesätöiden haussa väärin.

Löyhkäävät lelut

Villissä nuoruudessani matkustin joka aamu bussilla kouluun. Kerran kun astuin bussiin sisälle, olin aivan varma, että joku oli tehnyt tarpeensa sinne. Siellä haisi aito ja rehellinen shaisse. Meni hetki, kunnes tajusin, että takapenkin pojat naureskelivat ja leikkivät uusilla, ruumiin eritteiltä tuoksuvilla lelu-ukkeleillaan. Kaikkea markkinointikoneistomme keksiikin.

Lelut ovat puhutteleva aihe. Joka joulu vuoden toivelahojen turvallisuus testataan ja vaaralliset vempeleet vedetään markkinoilta.

Sitten puhutaan siitä, kuinka kehittäviä ja opettavaisia lelujen täytyisi olla. Hyvä lelu opettaa lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, puhumaan, pussaamaan, hengittämään ja kaivamaan nenää. Hyvä lelu kertoo lapselle, mitä maailmassa täytyy tehdä, jotta pärjää. Barbiet, pehmoeläimet ja perinteinen paperi+kynä -yhdistelmä eivät ole tämän mittapuun mukaan hyviä leluja. Mielikuvitus, luovuus ja oma oivaltaminen ovat sivuseikkoja Toistan: Opettavaista ja kehittävää.

Viime vuoden puolella Citymarketit alkoivat myydä seksileluja. Tiukkapipot jaksoiva nostaa asiasta metelin. Nämä samat tiukkapipot ovat näiden yliopettavaisten lelujen kannalla. Muistuttaisin heitä, että mielikuvituksettomista ja rationaalisista lapsista kasvaa mielikuvituksettomia ja rationaalisia aikuisia. Heille ei tyynyn halaaminen riitä.

Lelunsa kullakin.

Hiekkalaatikolla

Juridisesti ihminen on aikuinen, kun hän on täyttänyt 18-vuotta. Parikymppiseksi asti jatkuu vanhempien elatusvelvollisuus. Lapsuus loppuu silloin kuin seinään. Lapsenmielisyys ja lapsellisuus jatkuu.

On olemassa ihania lapsenmielisiä ihmisiä. Niitä avarakatseisia ja spontaaneja persoonia, jotka uskaltavat vähän hassutella ja nauttia elämästä. Näiden ihmisten seurassa usein viihtyy. Toki yltiöpäinen hössötys voi käydä hermoille, mutta senkin antaa anteeksi. Avoimuus ei jätä kylmäksi.

Monien aikuisten ongelma on kuitenkin lapsellisuus, joka ilmenee erityisesti riidellessä. Osapuolet vänkäävät niin kauan omaa mielipidettään puolustaen, että unohtavat, miksi alunperin edes olivat sitä mieltä. Riidasta tulee pääasia. Niin ei saisi käydä. Näin sanotaan Tao Taossakin. Lapsikin ymmärtää lopettaa ajoissa.

Miksi sitten on edes olemassa sellainen termi kuin lapsellisuus, sillä lapset eivät siihen useinkaan syyllisty? Ajatelkaapa nyt vaikka Pekkaa ja Petraa hiekkalaatikolla tappelemassa sinisestä lapiosta. Homma päättyy siihen, että Pekka heittää Petran silmiin hiekkaa ja Petra alkaa itkeä. Pekan omatunto alkaa kolkuttaa, ja lapion kohtalo on selvä.

Aikuiset tappelisivat lapiosta vielä haudan reunallakin.

Paskaa joulua

Juu se on ny kuulkaa sillälailla, että mä en ole vielä löytäny vuoden 2009 joulun henkeä. Siinä missä kaikki muut hössöttää lahjojen ostamisen, joulukinkkunsa, jouluvalojensa ja pieleen menneiden piparkakkutalojensa kanssa, niin mä vaan kummastelen. Ja sairastan.

Oikeestaan tää kaikki alko jo joulukuun alussa, kun unohdin ensimmäisenä päivänä avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Koko joulukuu tuli puun takaa. Ja ennen ku huomasinkaa, lauloin jo joulujuhlassa Enkeli taivaan ja hyvästelin Lahden hetkeksi.

Ajattelin että täältähän se joulu löytyy, täältä maalta! Ja melkein löytykin, kunnes muhun iski flunssa ja nukuin vuoden pimeimmän päivän yli. Ja kappas, jouluaatto on huomenna, ja mä makaan petissä verhot ikkunoiden edessä. En jaksais edes siivota ja laittaa jouluvaloja. Että paskaa joulua vaan.

En kuitenkaan aatellu lannistua. Raahasin jo ton 10 kilon painosen imurin yläkertaan, vielä tarvis käynnistää se. Sitten vintiin etsimään sitä valopukkia. Teen sen joulun nyt vaikka väkisin. Huomenna herätän itseni koristelemaan kuusta ja katsomaan Lumiukkoa. Kaiken lisäks tää on ensimmäinen jouluaatto neljään vuoteen, kun en oo töissä!

Niin että nyt sitä joulutunnelmaa metsästämään!

Anteeks mää puhun murtteel, ku hermostun

Olen kateellinen kaikille niille kurjille, jotka omistavat jonkin murteen. Karjalasta tulleet laulelee päivät pitkät, savolaisilla on veikeä pilke joka sanassa, oululaisten puheessa on jotain juroa ja tamperelaiset... Niille ei voi edes suuttua, kun niiden näässyttelyy kuuntelee.

Sitten ollaan me hämäläiset. Ihanat, hitaat hämäläiset, jotka mäsättelee. Kuinka tylsää. Minusta olisi kiva puhua jotain veikeää murretta, niin kuin Tuntemattoman Hietanen Suomen Turuust. Miksi sitten puhun vaan tylsää hämäläistä? Hämeen murteen alue on kovin laaja, ehkä olen vain liiaksi tottunut siihen?

Puhun kyllä muitakin murteita. Tai siis sellaista omanlaista murretta, joka on yhdistelmä Huittisten, Rauman, Porin ja Tampereen murretta. On tasan kolme tilannetta jolloin sitä tulee ulos suustani. Ensimmäinen on, kun yritän matkia sitä. Se harvemmin onnistuu, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Toinen on kun olen viettänyt aikaa sukulaisteni kanssa. Kymmenen minuuttia, ja puhua pälpätän omaa murrettani kaikille Porista, Raumalta, Huittisista ja muualta länsi-Suomesta tulleille tuttaville. Huomaan sen, mutta en lopeta, sillä murteen tunne ja sen soljunta ulos on maagista. Hetki jolloin en tunne olevani hidas hämäläinen.

Kolmas tilanne on se, kun olen hermostunut. Töissä ja muualla, kun tulee hankala paikka tai uusi ihminen, jolle täytyy puhua, tulee murre taas ulos itsestään. Tätä en itse huomaa, mutta olen kuullut siitä huomautuksia. Autokoulussakin vastasin ajo-opettajan kysymyksiin murteellani. Seuraava kysymys oli: "Et taida olla Riihimäeltä kotoisin." No en kyllä olekkaan, ei sen puoleen.

Käytän murretta pehmittääkseni ihmisiä. Kuka voisi vastustaa suloisia murteita? Varmasti monikin,toisia omituinen murreviritykseni harmittaa. Näiden ihmisten ilmeestä näen heidän ärsyyntymisensä. Nielen sanani ja palaan takaisin hämäläiseen nuottiin. Se ainakin tulee luonnostaan, niin kuin pitää. Olen siitä vähintään yhtä ylpeä, kuin omituisesta sekoitetusta murteestani. Ellen enemmänkin.

Koiristakin tulee enkeleitä

Sanotaan, että kaksivuotiaana näkemäsi ja kokemasi asiat eivät jää muistiin. Minä väitän, että ensimmäinen muistikuvani on tuolta ikävuodelta. Silloin kävimme katsomassa ensimmäistä koiraamme ja muistan, kuinka valkoisessa huoneessa oli muutama tummanruskea koiranpentu. Se oli suuri kokemus kaksivuotiaalle mielelleni. Yhtä mieleenpainuva kokemus oli eräs kouluaamu ensimmäisellä luokalla, kun minun oli jätettävä hyvästit tälle koiralle.

Tänne muuttaessani otin mukaani koiran: pehmeän, ruskea-valkoisen, samettiturkkisen pehmokoiran. Sen sain äidiltäni, kun makasin viikon sairaalassa polvileikkauksen jälkeen. Tuo pehmokoira oli ostettu sairaalan kahviosta ja se näytti eniten Vilmalta. Mitään en muista sairaalassa niin kaivanneeni, kuin Vilmaa, sillä se ei päässyt osastolle vierailemaan. Onneksi oli sentään pehmolelu, joka näytti siltä. Ja onneksi Vilma odotti silloin vielä kotona.Vilma tuli meille aika pian ensimmäisen koiramme jälkeen. Se oli melkein vuoden ikäinen ongelmatapaus: se karkaili, puri, riehui, mutta oppi kuitenkin nopeasti tavoille. Siitä tuli tärkeä perheenjäsen joka oli aina iloinen ja leikkisä, vanhanakin. Se energia mitä Vilma kylvi ympärilleen oli käsittämätöntä. Meille Vilma opetti paljon. Katso kuinka koirasi nauttii tästäkin päivästä ja ottaa kaiken ilon irti joka hetkestä. Ja tee niin myös itse.

Vilma nukkui pois elokuun alussa, 12-vuotiaana. Sen viimeiset päivät olivat kaikkein tuskallisinta katsottavaa. Näin kuinka ystäväni kadotti kahdessa päivässä elämänhalunsa ja riutui. En ollut mukana näkemässä sen viimeisiä hetkiä, mutta olin viettänyt sen kanssa jo koko viikonlopun, pitänyt sen päätä sylissäni ja silitellyt.

Usein koiraa otettaessa mietitään sitä, kuinka paljon se maksaa, syö, sotkee ja käy eläinlääkärissä. Mut mietitäänkö sitä koskaan, että se ei kulje koko loppuelämää rinnallamme, ainakaan konkreettisesti? Ehkä on parempi, että sitä ei pohdita. Rakkaistaan joutuu väkisinkin joskus luopumaan, mutta sitä ei kannata ajatella nyt. Vilma ei ajattelisi niin, vaan heiluttaisi häntäänsä ja näyttäisi, kuinka tästäkin päivästä löytyy paljon iloitsemisen aihetta.

Marimekon hipelöintiä ja Arabian tuoksuisia unelmia

Syysloma meni reissatessa. Kiertolaiselämä on ihanaa ja avartavaa, mutta kotiin pääsy on aivan yhtä ihanaa. Tästä pienestä ja askeettisesta kopperosta on tullut minulle viimeisen kahden kuukauden aikana koti. Reissatessani ystävieni luona ja vieraillessani erinäisissä tupaantuliaisissa, aloin kuitenkin tuntea hieman kateutta. Ei minun kopistani saisi näin upeaa millään.

Sain sisustuslenssun. Minun tekisi mieli maalata nämä valkoiset seinät, hankkia tänne Marimekon verhot ja asetella kaikki vaatekaappiini säilöön kertyneet astiat ympäri huushollia. Mutta harmillista kyllä, täällä asutaan korkeintaan vuosi. Ei tänne viitsi raahata toisesta kodista kaikkea mahdollista roinaa, kun kohta sen jo joutuu viemään jonnekin muualle. Ja seiniä ei saa maalata. Niille ei saisi edes ripustaa julisteita. Sisustusvimmani vain yltyy.

Yritän epätoivoisesti keksiä parannuskeinoja tähän tautiin. Verhot voisin vaihtaakin ja sängylle voisin tuoda uusia tyynyjä. Jos sittenkin liimaisin seinän täyteen julisteita ja asettelisin ikkunalaudalle kymmenkunta värikästä, joskin tyhjää, viinipulloa? Mutta silti tuossa ovat nuo valkoiset seinät...

Lopulta havahdun unelmistani. Onko tässä huoneessa nyt muka jotain vikaa, vai onko se vain päässäni? Olen tuonut tänne ainoastaan kaiken välttämättömimmän ja ihan vähän enemmän, eikö se riitä minulle? Jätän sisustussuunnitelmien laatimisen toiseen kertaan. Tämä kämppä saa olla kaikessa minimalistisuudessaan tällainen. Ei täällä tarvitse kenenkään muun viihtyä, kuin minun.