DAY-I-AY-I-AY

Päällimmäinen tunne saattoi olla pelko. En tykkää suurista väkijoukoista. Inhoan sitä paineen tunnetta, jonka ihmismassat aiheuttavat. Tarvitsen tilaa ympärilleni. Siksi St. Patrick's Day Dublinissa saattoi hieman pelottaa siinä vaiheessa, kun tuttuni julkaisi Facebookissa kuvan sunnuntailta. Kuvassa pubien ja ravintoloiden mekka Temple Bar oli tupaten täynnä ihmisiä.

Maanantaiaamu valkeni kauniina. Matkamme kohti Dublinia alkoi kahdeksan jälkeen. Siinä missä muut ihastelivat kukkuloita, peltoja ja lampaita, minä otin huonot yöuneni takaisin nukkumalla koko kahden tunnin matkan. Perillä bussi jätti meidät muutaman minuutin kävelymatkan päähän O'Connell Streetiltä, sillä keskusta oli paraatin vuoksi suljettu.

Puolenpäivän aikoihin pääkadulla alkoi paraati, mutta sitä ennen kävimme lounastamassa. Tai tässä tapauksessa lautaselle valikoitui pitkästä aikaa Ulster Fry, perinteinen irlantilainen aamupala, jonka jälkeen ruokaa ei tarvitsekaan syödä moneen tuntiin. Sienet, munakokkeli, pekoni ja perunaleipä täyttävät vatsan mukavasti. Yleensä ravintoloissa voi valita, kuinka montaa herkkua aamiaislautaselleen haluaa.

Osa kansainvälisestä joukostamme paraatia seuraamassa.

Viikinki ridaa porolla.

Väkijoukon takaa oli vaikea saada kuvia, varsinkin kun kaikki muutkin halusivat ottaa kuvia.

O'Connell Streetin läpi kulkenut paraati esitteli Irlannin historiaa ja kansantaruja. Ohi vilahti niin viikinkejä kuin merihirviöitäkin. Ohi vilahti myös noin 10-vuotias poika, joka pölli upean, vihreänä kimaltelevan lippikseni. Onneksi harmitti vain hetken, sillä seuraavalla pysäkillä sain paljon tyylikkäämmän olkihatun päähäni. Nautimme myös päivän ensimmäiset tuopit kera elävän musiikin, joten juhlamieli palasi äkkiä.

Temple Bar oli todellakin täynnä väkeä, ja jouduimme tekemään töitä, että porukkamme pysyi edes jotenkin kasassa. Kuten aiemminkin Dublinissa, myös nyt ihmiset olivat hurjan iloisia. Lukuun ottamatta niitä kahta blondia, jotka itkivät kadunkulmissa. Kun Temple Barilta poikkesi hieman sivuun, väkeä oli jo paljon vähemmän. Löysimme kivan pubin, jossa nautimme seuraavan perinteisen aterian, ruokalistalta lautaselle valikoitui nimittäin fish & chips. Sillä elettiinkin sitten loppupäivä.

Vihreää juhlaa Temple Barilla.

Loppuilta meni mukavasti tanssiessa. Kuin ihmeen kaupalla löysimme kaikki samaan pubiin. Yhteensä jorasimme varmaan seitsemän tuntia putkeen. Soittolistalla toistuivat samat kappaleet, kuten Whiskey in the Jar, Wild Rover ja tietenkin oma suosikkini Galway Girl!

Voin kertoa, että Ryttylä Girl selvisi St. Paddy'sista Dublinissa ja aikoo mennä vielä jonain vuonna uudestaan!

Vähän liiankin iloisten ihmisten kaupunki

Molly Malone ja menninkäinen.

Heti aluksi on sanottava, että Dublin on luultavasti yksi Euroopan iloisimmista kaupungeista. En tiedä, juotetaanko asukkaille vesijohtoveden mukana Guinnessia (vai juovatko he sitä pikkaisen liikaa itse), mutta pubeissa meininki tuntui olevan katossa koko ajan. Irkkumusiikki pauhasi ja kansantanssin askelia opetettiin vaihtelevalla menestyksellä. Osasyynä saattaa olla myös lähestyvä St. Patrickin päivä, jota irlantilaiset juhlivat jo täysillä. Itse tapahtumahan on ensi maanantaina.

Tällä paikalla vierailijat saavat kokeilla Guinnessin laskettamista.

Näkymä Gravity Barista.

Belfastiin verrattuna Dublin tuntui aikamoiselta turistirysältä. Rugbyliigan pelien vuoksi kohtasimme enemmän italialaisia kuin irlantilaisia. Ja kappas, myös kaupungin kovimmat turistikohteet kertovat tarinaa oluen panemisesta tai viskin tislaamisesta.

Maailman paras irish coffee.

Jamesonin tislaamon sisäpihan tunnelmia.

Vierailimme sekä Guinnessin vanhassa panimossa että Jamesonin tislaamossa. Molemmissa oli omat hyvät puolensa. Guinnessin panimo on ehdoton nähtävyys Dublinissa vierailevalle, mutta uskoisin, että kertakäynti riittää. Kierroksen kohokohta oli, kun sai itse kaataa oman Guinnessinsa. Kyseisen oluen kaataminen kuulemma eroaa muiden oluiden kaatamisesta merkittävästi. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu. Kun näköalabaarissa siemailin itse lorottamaani olusta, totesin, ettei Guinness ole se minun juttuni. Edelleenkään.

Seuraavan päivän kohde olikin Jamesonin tislaamo. Ihana pikkumuseo on säilyttänyt tunnelmansa. Pidin tislaamosta enemmän kuin panimosta, sillä hauska opastettu kierros ja intiimi fiilis paikassa olivat aivan toista luokkaa kuin turistien kansoittamassa Guinness-panimossa. Lisäksi Jameson on mielestäni hyvää viskiä, joten ilolla sitä maisteli. Eikä tarvitse edes kysyä, missä kaupungissa olen nauttinut elämäni parhaan irish coffeen.