Huvila ja huussi goes Manse

Lähiösetänne Laura tervehtii.

Viimevuotiseen kommuunielämään verrattuna asuminen täällä Mansessa on aika luksusta. Asun 1920-luvulla rakennetun puutalon yläkerrassa. Neliöitä tässä kämpässä on vähän päälle 30. Eli muutos edelliseen yhdeksään on aikas suuri.

Olen ollut tähän asuntoon tosi tyytyväinen. Pohjaratkaisu on aika näppärä. Täällä on tilava eteinen, olkkari, baarikeittiö ja "luolaksi" nimetty makuualkovi. Vessa ja suihkukin löytyy. Suihkua tosin voisi mainostaa sanalla kyseenalainen, on nimittäin aika jännästi suunniteltu. Huoneiden oranssit seinät tosin on vähän mauttomat, mutta hei, semmonen kämppä kun asukaskin! Ja onhan tätä jo moneen kertaan ehditty sanomaan mun näköseks... :D

Pari huonoa puoltakin löytyy. a) Täällä ei hengaa ympäri vuorokauden kavereita, joiden kanssa voisi keskustella vaikka homoillasta (toim.huom. Koko homoilta alkaa olla ihan tarpeeks puitu juttu, mutta semmonen kommentti, että ei ole olemassa homoja ja heteroita. Kaikki ovat ihmisiä ja ihmiset ovat eläimiä) ja b) pattereista ei oikein irtoa tehoa näin isojen tilojen lämmittämiseen. Eli odottelen lämmintä talvea.

Hirveesti en ole tänne kamaa tuonu, kun asun täällä vaan toukokuuhun saakka. Kesää en ajatellut viettää Tampereella, vaan jossain ihan muualla. Joulun jälkeen toivottavasti selviää, että missä.

Lukitsetko rakkauden?

Torstain Morossa oli jälleen äänestystuloksia. Lukijoista 70 prosenttia oli sitä mieltä, että Tampereen voisi julistaa rakkauden pääkaupungiksi. Syiksi lueteltiin muun muassa rakkausteeman viljeleminen kaupungilla ja Patosillan rakkaudenlukot.

Junasta nousevat vierailijat kohtaavat ensimmäisenä I <3 Tre julisteet, sitten vasta Ilveksen ja Tapparan mainosplagaatit. Tampereella on rakkautta ilmassa.

Pyöräilijät rakastavat jalankulkijoita ja toisinpäin. Jos Lahdessa on sekopäinen autoilukulttuuri, niin Tampereella kevyt liikenne ei tiedä miten käyttäytyä. Rakkaus on kaukana siinä vaiheessa, kun meinaa jäädä pyörän alle.

Rakkautta tarjotaan useissa paikoissa. Minulta sitä on kerran yritetty ostaa Rautatienkadulla ja Tammelan torilla sain oikoa vääriä käsityksiä omasta nymfomaanisuudestani. Näytin kuulemma sellaiselta, että voisin olla "kokeilunhaluinen".

Kaikkein irvokkainta ovat mielestäni juuri ne Patosillan lukot. Mukava, kansainvälisen tuntuinen tapa, mutta kuten koko valtakunnassa, veikkaisin että puolet niidenkin lukkojen kiinnittäjistä kohtaa avioeron. Lukitseminen ja rakkaus eivät kuulosta hyvältä samassa lauseessa. Sanokaa vaan sitoutumiskammoiseksi, mutta se, että lukkojen avaimet heitetään vielä koskeen on mielestäni ehdottomasti väärin. Molemmille puolisoille pitäisi antaa vara-avain.

Näin manseenmuuttajan silmin katsottuna, Tampere kompastuu rakkauden kaupungin nimitykseensä. Taidetaan tarvita nyt joku toinen titteli. Miten olisi rakkauden kaipuun kaupunki?

Punainen viiva

Odottelen tässä ensimmäistä kertaani kuin kuuta nousevaa. Ensi keväänä se tapahtuu. Tarkalleen 17. huhtikuuta.

Arvasit aivan oikein. Tuolloin äänestän ensimmäistä kertaa elämässäni eduskuntavaaleissa. Sitä ennen sadat ehdokkaat jakelevat minulle lentolehtisiä, tarjoavat kahvia ja pullaa sekä sanovat: "Minä haluan ehdottomasti parantaa opiskelijoiden asemaa".

Minulle äänestäminen on itsestäänselvyys. Milläs hitolla sitä muuten vaikutat? Facebookissa järjestettävällä "yleislakolla" vai? Äänestäminen on helpoin ja kivuttomin tapa ilmaista mielipiteensä. Ennen kaikkea tämä tapa antaa luvan kertoa kantansa radikaalimmin. Koska äänestän, minulla on lupa kehua, haukkua, ylistää, vihata ja vatvoa seuraavien kansanedustajien harjoittamaa politiikkaa.

Voin tietysti tehdä näin myös silloin, kun jätän äänestämättä. Onhan se kiva jauhaa aamukahvipöydässä kansanedustajia hampaidensa välissä. Ja odotella neljä vuotta seuraavaa mahdollisuutta piirtää numero ympyrän sisälle, jotta saisi haluamansa ihmisen istuntosaliin painamaan äänestysnappia.

Suoraan sanottuna minulla alkaa keittää, jos joku mummo jaksaa kansanradiossa motkottaa edustajien harjoittamasta politiikasta, tai edes palkoista, ja samaan hengenvetoon kertoo, ettei äänestänyt viime vaaleissa.

Aion suhtautua äänestämiseen kuin akkaväki Ilmari Kiannon romaanissa Punainen viiva: ”Jutkautan minä punasen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähdä miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki! Ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi.”

Takaisin luantoon!

Juttelin eilen erään lintubongarin kanssa. Ennen tätä keskustelua olin juoksennellut pusikoissa ja niityillä kuin pieni varsa, oli nimittäin ihanaa löytää näin läheltä kaupunkia näin "villiä" luontoa. Sitten löysin puisen lintutornin josta näkyi Iidesjärvelle. Ja siellä bongari istuikin kiikaroimassa koskeloita.

Viimevuotinen kaipuuni maalle, metsien ja peltojen keskelle on uusiutunut. Asun mielestäni aivan loistavalla paikalla, tämä ei ole mitään betoniviidakkoa ja Tampesteri on ihan mukava kaupunki, mutta myönnettävä se on. Veri vetäisi muualle.

Vuoden kulkua on hankala hahmottaa, kun asuu kaupungissa. Siksi bongarikin oli torniin tullut. Täytyi saada seurata lintujen muuttoa ja ruskan leviämistä. Ihmiset kaipaavat jonkinlaista otetta ajasta ja luonnosta, ainakin me maalta tulleet.

Talvella en usko tämän kaipuun enää vaivaavan minua. Kylmyys ja pimeys saavat tekemään jotain muuta tai pysymään sisällä, sekä maalla että kaupungissa.

Sitä ennen aion juoksennella syksyisissä puskissa ja katsella luonnon nukahtamista.

Sitä sivistyssanakirjalla otsaan, joka...

Yliopisto on oma pikkuinen maailmansa keskellä kaupunkia. Niin kuin muissakin maissa, omassa pienessä maailmassa on oma kielensä, tiede. Niskavillat nousevat pystyyn kun ajattelenkin niitä ihmisiä, jotka kultivoivat sivistyssanoja ympäriinsä ja jäävät odottamaan että ne kasvavat.

Faktahan on, että viestintä on tarpeeksi hankalaa ilman noita kömpelöitä, vierasperäisiä sanoja. Erityisesti näitä sanoja jakelevat humanistit, mutta siihen syyllistyvät myös sosiologit, informaatiotieteilijät ja toimittajat. Niin, itsekin syyllistyin tähän syntiin viime kesänä livauttaessani lehtijuttuun sanan interiöö. Arvatkaapa, sainko selittää sanaa myöhemmin jutun lukeneille? Hyvä kun itse ymmärsin, mitä olin sanalla tarkoittanut.

Kerran törmäsin junassa kahteen humanistiin, jotka keskustelivat siitä kuinka toisen intellektuelli poika oli hyvin kiinnostunut historiasta ja psykologiasta. Sain sellaisen käsityksen, että hädin tuskin 10-vuotiaan pojan sofistikoitunut äiti oli innoissaan passittamassa poikaansa Humanistiseen tiedekuntaan. Sielutiede ei äidin mielestä ollut tarpeeksi interesantti ala. Mies nyökkäili ja totesi että hänen argumenttinsa olivat similaareja, sillä postmodernissa yhteiskunnassa täytyy tietää mitä puuhailtiin satoja vuosia sitten. Vastapäinen matkustaja pyöritteli okuluksiaan, minun orikseni nurkat nousivat ylöspäin.


Luentosalissa, väittelytilanteessa ja niin kutsutussa akateemisessa keskustelussa nämä sanat saavat juoksennella mielestäni niin paljon kuin jaksavat. Mutta ei sitä salakieltä tarvitse arkipäivän tilanteissa viljellä, ellei sitten oikeasti halua puhua salaisuuksiasi kovaan ääneen julkisella paikalla. Silloinkin voi kokeilla konttikieltä.

Sivistyssanojen viljeleminen. Pedanttia, sanon minä.

Blogi is back - Blogi on selkä

Kesä oli ja kesä meni. Nyt ehtii taas palata blogin pariin. Sitä ennen kertaan vielä kesää hetken.

Helteisimmän vuodenajan leikin blondia Miinan montun kesäteatterissa, pyörin ympäri maakuntaa tehden paikalliseen lehteen juttuja ja viihdytin vanhuksia kunnan palveluyksikössä. Kaiken lisäksi opettelin katsomaan maailmaa seitsämän kuukautta vanhan koiranpennun silmin. Eli hauska, antoisa, työntäyteinen ja muistorikas kesä on nyt takanapäin.

Näin syksyllä muutokset ovat aina ajankohtaisia. Niinpä minäkin otin ja muutin Nääsvilleen! Hupsista.

Täällä opiskelen nyt siis tiedotusoppia yliopistossa. Lahden viehättävä ja hyvinkin intiimi kommuunielämä on taakse jäänyttä aikaa. Nyt asutan yksikseni vinttikämppää mitä viehättävimmällä puutaloalueella. Asunto saikin juuri ansaitsemansa kaksipäiväiset tuparit ja palovaroittimen. Tämä alue on muuten lapsiperheiden mekka, joten yritän olla kunnollinen.

Tampereesta en osaa vielä sanoa paljoakaan. Oikein lupsakka paikka.

Yliopistosta taas osaisin sanoa jo paljonkin, mutta se jääköön nyt johonkin toiseen kirjoitukseen.
Eli hengissä ollaan.

Kaikki muuttuu

Viime lauantaina musta tuntui siltä, kuin olisin palannut ajassa vuoden taakse päin. Tämän tunteen aiheutti kaikki se, mitä päivän aikana tein. Olin teatteriharkoissa montussa. Kävin ratsastamassa ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Kotona odotti koira, odottaa yhä.

Edessä on kahden viikon päästä muutto takaisin kotiin, maaseudulle. Pikkuhiljaa olen vienyt tavaroita pois täältä Lahden kodista ja valmistautunut samalla henkisesti lähtöön. Niin. Kaksi kotia. Tai oikeastaan ei yhtään kotia. Tämä kevät on ollut omituista reissaamista näiden kahden paikan välillä. Kolmas koti voisikin olla VR:n taajamajuna.

Mulla on suuret odotukset kesää kohtaan. Saan tehdä toimittajan hommia, ratsastaa, näytellä ja opettaa uudelle koiralle elämän perusteita. Kun ynnäilen asioita näin yhteen, se tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Lisätään tähän nyt vielä se kirjan kirjoittaminen ja pianon pimputus.

Silti multa puuttuu jotain. Multa puuttuu tämä toinen koti, missä olen nyt vuoden ajan asustanut. Ennen kaikkea, multa puuttuu nämä ihmiset, joita täällä olen tavannut.

Paluu kevääseen 2009 loppui, kun vietimme lauantai-iltaa näiden ihmisten kanssa. Vaikka tuntuukin siltä, ettei mikään olisi muuttunut, kaikki on muuttunut.