Kaikki muuttuu

Viime lauantaina musta tuntui siltä, kuin olisin palannut ajassa vuoden taakse päin. Tämän tunteen aiheutti kaikki se, mitä päivän aikana tein. Olin teatteriharkoissa montussa. Kävin ratsastamassa ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Kotona odotti koira, odottaa yhä.

Edessä on kahden viikon päästä muutto takaisin kotiin, maaseudulle. Pikkuhiljaa olen vienyt tavaroita pois täältä Lahden kodista ja valmistautunut samalla henkisesti lähtöön. Niin. Kaksi kotia. Tai oikeastaan ei yhtään kotia. Tämä kevät on ollut omituista reissaamista näiden kahden paikan välillä. Kolmas koti voisikin olla VR:n taajamajuna.

Mulla on suuret odotukset kesää kohtaan. Saan tehdä toimittajan hommia, ratsastaa, näytellä ja opettaa uudelle koiralle elämän perusteita. Kun ynnäilen asioita näin yhteen, se tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Lisätään tähän nyt vielä se kirjan kirjoittaminen ja pianon pimputus.

Silti multa puuttuu jotain. Multa puuttuu tämä toinen koti, missä olen nyt vuoden ajan asustanut. Ennen kaikkea, multa puuttuu nämä ihmiset, joita täällä olen tavannut.

Paluu kevääseen 2009 loppui, kun vietimme lauantai-iltaa näiden ihmisten kanssa. Vaikka tuntuukin siltä, ettei mikään olisi muuttunut, kaikki on muuttunut.

Loman loppu

Lähdin eilen Hai-saappaat jalassa metsään. Tarkoituksena oli kiivetä harjun päälle, mutta polku (tai polun tapainen kengänjälkien sarja) loppui puolivälissä matkaa. Hanki kantoi mukavasti, mutta sitten kun se ei enää kantanut.... Lunta oli polveen asti. Päädyin sitten harjun yli pururadalle. Kamera oli matkassa, joten tuli otettua muutama arktinen kuva muun muassa Ykslammessa pulppuavasta kuumasta lähteestä. Vähän rennompi meininki (ja teksti) tällä kertaa. Huomenna takaisin kaupunkiin.

Kui mää taas tän joutusi?

Mun ei pitänyt lähteä tänä vuonna mukaan kesäteatteriin. Ei pitänyt. Mutta niin siinä vain kävi, että lupauduin. Veri vetää lavalle.

Kun minulle tarjottiin roolia, olin aika varma, etten lähtisi mukaan. Ajattelin viettää kesäni jossain ihan muualla, mahdollisesti toimittajan hommia tehden. Minut houkuteltiin viekkaasti käymään ilmaisutaidon kurssilla. Lupauduin. Ehkäpä menen katsomaan, mitä siellä tänä vuonna tapahtuu. Ja onhan se hyvää preppausta tulevia esittävän taiteen pääsykokeita varten.

Huomasin käyväni joka tunnilla. Ohjaaja kysyi tunnin lopussa, oletko tulossa kesällä? En tiedä. Seuraavan tunnin lopulla kysymys toistui. Ehkä, en tiedä. Ja taas sama rumba. Kyl mä varmaan, mut en tiedä vielä. Sitten mulla olikin jo plari edessä.

Ensimmäistä kertaa "teatteriurani" aikana mulla on rooli tiedossa näin aikaisessa vaiheessa. Ja uskokaa tai älkää, rooli on juuri se, mitä olen näiden kesien aikana halunnut tehdäkin. Se on isompi kuin aikaisemmat työt ja karikatyyrisempi. Mutta ennen kaikkea se, millaisen kehityskaaren kyseinen hahmo kokee näytelmän aikana, teki minuun vaikutuksen.

Niinpä suostuin. Tiedän, että kesästä tulee työläs, mutta alan jo tottua siihen. Kyllähän sitä ehtii kesätoimittajan hommia tehdä vastaisuudessakin.

Mutta tuollaista roolia ei ehkä ehdi.

Klassinen vallankumous

Olin tänään Iittalassa seuraamassa televisiojutun tekoa. Ala-asteelle saapui Hämeenlinnan kaupunginorkesteri, joka esiintyi koululaisille. Ajattelin, että hohhoijakkaa, taas sitä yritetään sivistää lapsia.

Itse en ole koskaan ollut klassisen musiikin ystävä. Rakastan lyriikoita ja riimejä, ja niitä harvemmin löytää perinteisestä klassisesta musiikista. Suhteeni klassiseen musiikkiin ei ole koskaan ollut lainkaan niin intohimoinen, kuin klassikkokirjoihin tai -näytelmiin. I did not have any relations with that music.

Kun orkesteri aloitti soittamisen, koin jonkinlaisen valaistumisen. Mieleeni ei tulvinut se sama tunne, joka minulla oli ala- ja yläasteella vastaavanlaisina teemapäivinä. Sen sijaan aloin muistella musiikintunneilla opittuja asioita klassisesta musiikista. Pääni täyttyi termeistä. Tuo on ykkösviulu, tuo kakkosviulu, Vivaldin neljä vuodenaikaa, Tsaikovskin Joutsenlampi, Mozartin Eine Kleine Nachtmusic... Finlandia Edvin Laineen Tuntemattomassa Sotilaassa... Yritin hillitä itseni, etten vain alkaisi riehua ympäri salia.

Muu yleisö ei ollut lainkaan niin innoissaan. Joku kuunteli korvalappustereoita, toiset juttelivat. Teki mieleni ravistaa osaa niistä pikkuisista. "Ettekö te huomaa, mitä teidän edessänne tapahtuu?!"

Ehkä se ei olisi ollut tarpeellista. Minäkin koin tällaisen heräämisen vasta parikymppisenä, toiset kokevat sen myöhemmin, toiset eivät koskaan.

Spotify on soittanut tänään Beethovenia, Debussya, Chopinia ja tietenkin Sibeliusta.

Kevään kovimmat kilpailut

Vuoden verisimmät taistot ovat alkaneet!!! Ensimmäinen niistä on kesätyöpaikan haku. Samoja paikkoja hakevat yläasteikäiset pikkunulikat, ylioppilaaksi itsensä taistelleet epäpätevät jauholakit (allekirjoittanut), työttömät "mulle kelpaa ihan mikä vaan" -tyypit ja tietysti liian hyvin kouluttautuneet rohvessoorit. Työnantajilla on mistä valita.

Jos jotain työn hakemisesta on oppinut, niin kolme asiaa ovat äärettömän tärkeitä:

1. Ole ajoissa! Ensimmäiset paikat viedään käsistä jo ennen joulua. Sen sain oppia tänä vuonna.
2. Älä ole liian varma itsestäsi. Työnantajat rakastavat jahkailua. "Kyllä tää aika varmalta näyttää, että saat tän homman..." Ja viikon päästä puhelu: "Lohduttaako yhtään, että olit toiseks paras?" Tartu JOKA IKISEEN tilaisuuteen. Tämän opin viime vuonna.
3. Älä nirsoile, kranttuile yms. Siivoaminen ei ehkä ole kaikkein hauskinta hommaa, mutta hällä väliä! Se on helppoa ja siitä saa rahaa sekä kokemusta. Hienommat hommat on säästetty työnantajien sukulaisille. Tämä tuli selväksi pari vuotta sitten.

Seuraava kilpajuoksu alkaakin sitten loppukeväästä, kun korkeakoulujen pääsykokeet alkavat. Näistä paikoista taistelevat kaikki samat ryhmät kuin kesätöistäkin. Paitsi ne yläasteikäiset.

Sitä ennen voi miettiä, mitä teki tänä vuonna kesätöiden haussa väärin.

Löyhkäävät lelut

Villissä nuoruudessani matkustin joka aamu bussilla kouluun. Kerran kun astuin bussiin sisälle, olin aivan varma, että joku oli tehnyt tarpeensa sinne. Siellä haisi aito ja rehellinen shaisse. Meni hetki, kunnes tajusin, että takapenkin pojat naureskelivat ja leikkivät uusilla, ruumiin eritteiltä tuoksuvilla lelu-ukkeleillaan. Kaikkea markkinointikoneistomme keksiikin.

Lelut ovat puhutteleva aihe. Joka joulu vuoden toivelahojen turvallisuus testataan ja vaaralliset vempeleet vedetään markkinoilta.

Sitten puhutaan siitä, kuinka kehittäviä ja opettavaisia lelujen täytyisi olla. Hyvä lelu opettaa lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, puhumaan, pussaamaan, hengittämään ja kaivamaan nenää. Hyvä lelu kertoo lapselle, mitä maailmassa täytyy tehdä, jotta pärjää. Barbiet, pehmoeläimet ja perinteinen paperi+kynä -yhdistelmä eivät ole tämän mittapuun mukaan hyviä leluja. Mielikuvitus, luovuus ja oma oivaltaminen ovat sivuseikkoja Toistan: Opettavaista ja kehittävää.

Viime vuoden puolella Citymarketit alkoivat myydä seksileluja. Tiukkapipot jaksoiva nostaa asiasta metelin. Nämä samat tiukkapipot ovat näiden yliopettavaisten lelujen kannalla. Muistuttaisin heitä, että mielikuvituksettomista ja rationaalisista lapsista kasvaa mielikuvituksettomia ja rationaalisia aikuisia. Heille ei tyynyn halaaminen riitä.

Lelunsa kullakin.

Hiekkalaatikolla

Juridisesti ihminen on aikuinen, kun hän on täyttänyt 18-vuotta. Parikymppiseksi asti jatkuu vanhempien elatusvelvollisuus. Lapsuus loppuu silloin kuin seinään. Lapsenmielisyys ja lapsellisuus jatkuu.

On olemassa ihania lapsenmielisiä ihmisiä. Niitä avarakatseisia ja spontaaneja persoonia, jotka uskaltavat vähän hassutella ja nauttia elämästä. Näiden ihmisten seurassa usein viihtyy. Toki yltiöpäinen hössötys voi käydä hermoille, mutta senkin antaa anteeksi. Avoimuus ei jätä kylmäksi.

Monien aikuisten ongelma on kuitenkin lapsellisuus, joka ilmenee erityisesti riidellessä. Osapuolet vänkäävät niin kauan omaa mielipidettään puolustaen, että unohtavat, miksi alunperin edes olivat sitä mieltä. Riidasta tulee pääasia. Niin ei saisi käydä. Näin sanotaan Tao Taossakin. Lapsikin ymmärtää lopettaa ajoissa.

Miksi sitten on edes olemassa sellainen termi kuin lapsellisuus, sillä lapset eivät siihen useinkaan syyllisty? Ajatelkaapa nyt vaikka Pekkaa ja Petraa hiekkalaatikolla tappelemassa sinisestä lapiosta. Homma päättyy siihen, että Pekka heittää Petran silmiin hiekkaa ja Petra alkaa itkeä. Pekan omatunto alkaa kolkuttaa, ja lapion kohtalo on selvä.

Aikuiset tappelisivat lapiosta vielä haudan reunallakin.