Kui mää taas tän joutusi?

Mun ei pitänyt lähteä tänä vuonna mukaan kesäteatteriin. Ei pitänyt. Mutta niin siinä vain kävi, että lupauduin. Veri vetää lavalle.

Kun minulle tarjottiin roolia, olin aika varma, etten lähtisi mukaan. Ajattelin viettää kesäni jossain ihan muualla, mahdollisesti toimittajan hommia tehden. Minut houkuteltiin viekkaasti käymään ilmaisutaidon kurssilla. Lupauduin. Ehkäpä menen katsomaan, mitä siellä tänä vuonna tapahtuu. Ja onhan se hyvää preppausta tulevia esittävän taiteen pääsykokeita varten.

Huomasin käyväni joka tunnilla. Ohjaaja kysyi tunnin lopussa, oletko tulossa kesällä? En tiedä. Seuraavan tunnin lopulla kysymys toistui. Ehkä, en tiedä. Ja taas sama rumba. Kyl mä varmaan, mut en tiedä vielä. Sitten mulla olikin jo plari edessä.

Ensimmäistä kertaa "teatteriurani" aikana mulla on rooli tiedossa näin aikaisessa vaiheessa. Ja uskokaa tai älkää, rooli on juuri se, mitä olen näiden kesien aikana halunnut tehdäkin. Se on isompi kuin aikaisemmat työt ja karikatyyrisempi. Mutta ennen kaikkea se, millaisen kehityskaaren kyseinen hahmo kokee näytelmän aikana, teki minuun vaikutuksen.

Niinpä suostuin. Tiedän, että kesästä tulee työläs, mutta alan jo tottua siihen. Kyllähän sitä ehtii kesätoimittajan hommia tehdä vastaisuudessakin.

Mutta tuollaista roolia ei ehkä ehdi.

Klassinen vallankumous

Olin tänään Iittalassa seuraamassa televisiojutun tekoa. Ala-asteelle saapui Hämeenlinnan kaupunginorkesteri, joka esiintyi koululaisille. Ajattelin, että hohhoijakkaa, taas sitä yritetään sivistää lapsia.

Itse en ole koskaan ollut klassisen musiikin ystävä. Rakastan lyriikoita ja riimejä, ja niitä harvemmin löytää perinteisestä klassisesta musiikista. Suhteeni klassiseen musiikkiin ei ole koskaan ollut lainkaan niin intohimoinen, kuin klassikkokirjoihin tai -näytelmiin. I did not have any relations with that music.

Kun orkesteri aloitti soittamisen, koin jonkinlaisen valaistumisen. Mieleeni ei tulvinut se sama tunne, joka minulla oli ala- ja yläasteella vastaavanlaisina teemapäivinä. Sen sijaan aloin muistella musiikintunneilla opittuja asioita klassisesta musiikista. Pääni täyttyi termeistä. Tuo on ykkösviulu, tuo kakkosviulu, Vivaldin neljä vuodenaikaa, Tsaikovskin Joutsenlampi, Mozartin Eine Kleine Nachtmusic... Finlandia Edvin Laineen Tuntemattomassa Sotilaassa... Yritin hillitä itseni, etten vain alkaisi riehua ympäri salia.

Muu yleisö ei ollut lainkaan niin innoissaan. Joku kuunteli korvalappustereoita, toiset juttelivat. Teki mieleni ravistaa osaa niistä pikkuisista. "Ettekö te huomaa, mitä teidän edessänne tapahtuu?!"

Ehkä se ei olisi ollut tarpeellista. Minäkin koin tällaisen heräämisen vasta parikymppisenä, toiset kokevat sen myöhemmin, toiset eivät koskaan.

Spotify on soittanut tänään Beethovenia, Debussya, Chopinia ja tietenkin Sibeliusta.

Kevään kovimmat kilpailut

Vuoden verisimmät taistot ovat alkaneet!!! Ensimmäinen niistä on kesätyöpaikan haku. Samoja paikkoja hakevat yläasteikäiset pikkunulikat, ylioppilaaksi itsensä taistelleet epäpätevät jauholakit (allekirjoittanut), työttömät "mulle kelpaa ihan mikä vaan" -tyypit ja tietysti liian hyvin kouluttautuneet rohvessoorit. Työnantajilla on mistä valita.

Jos jotain työn hakemisesta on oppinut, niin kolme asiaa ovat äärettömän tärkeitä:

1. Ole ajoissa! Ensimmäiset paikat viedään käsistä jo ennen joulua. Sen sain oppia tänä vuonna.
2. Älä ole liian varma itsestäsi. Työnantajat rakastavat jahkailua. "Kyllä tää aika varmalta näyttää, että saat tän homman..." Ja viikon päästä puhelu: "Lohduttaako yhtään, että olit toiseks paras?" Tartu JOKA IKISEEN tilaisuuteen. Tämän opin viime vuonna.
3. Älä nirsoile, kranttuile yms. Siivoaminen ei ehkä ole kaikkein hauskinta hommaa, mutta hällä väliä! Se on helppoa ja siitä saa rahaa sekä kokemusta. Hienommat hommat on säästetty työnantajien sukulaisille. Tämä tuli selväksi pari vuotta sitten.

Seuraava kilpajuoksu alkaakin sitten loppukeväästä, kun korkeakoulujen pääsykokeet alkavat. Näistä paikoista taistelevat kaikki samat ryhmät kuin kesätöistäkin. Paitsi ne yläasteikäiset.

Sitä ennen voi miettiä, mitä teki tänä vuonna kesätöiden haussa väärin.

Löyhkäävät lelut

Villissä nuoruudessani matkustin joka aamu bussilla kouluun. Kerran kun astuin bussiin sisälle, olin aivan varma, että joku oli tehnyt tarpeensa sinne. Siellä haisi aito ja rehellinen shaisse. Meni hetki, kunnes tajusin, että takapenkin pojat naureskelivat ja leikkivät uusilla, ruumiin eritteiltä tuoksuvilla lelu-ukkeleillaan. Kaikkea markkinointikoneistomme keksiikin.

Lelut ovat puhutteleva aihe. Joka joulu vuoden toivelahojen turvallisuus testataan ja vaaralliset vempeleet vedetään markkinoilta.

Sitten puhutaan siitä, kuinka kehittäviä ja opettavaisia lelujen täytyisi olla. Hyvä lelu opettaa lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, puhumaan, pussaamaan, hengittämään ja kaivamaan nenää. Hyvä lelu kertoo lapselle, mitä maailmassa täytyy tehdä, jotta pärjää. Barbiet, pehmoeläimet ja perinteinen paperi+kynä -yhdistelmä eivät ole tämän mittapuun mukaan hyviä leluja. Mielikuvitus, luovuus ja oma oivaltaminen ovat sivuseikkoja Toistan: Opettavaista ja kehittävää.

Viime vuoden puolella Citymarketit alkoivat myydä seksileluja. Tiukkapipot jaksoiva nostaa asiasta metelin. Nämä samat tiukkapipot ovat näiden yliopettavaisten lelujen kannalla. Muistuttaisin heitä, että mielikuvituksettomista ja rationaalisista lapsista kasvaa mielikuvituksettomia ja rationaalisia aikuisia. Heille ei tyynyn halaaminen riitä.

Lelunsa kullakin.

Hiekkalaatikolla

Juridisesti ihminen on aikuinen, kun hän on täyttänyt 18-vuotta. Parikymppiseksi asti jatkuu vanhempien elatusvelvollisuus. Lapsuus loppuu silloin kuin seinään. Lapsenmielisyys ja lapsellisuus jatkuu.

On olemassa ihania lapsenmielisiä ihmisiä. Niitä avarakatseisia ja spontaaneja persoonia, jotka uskaltavat vähän hassutella ja nauttia elämästä. Näiden ihmisten seurassa usein viihtyy. Toki yltiöpäinen hössötys voi käydä hermoille, mutta senkin antaa anteeksi. Avoimuus ei jätä kylmäksi.

Monien aikuisten ongelma on kuitenkin lapsellisuus, joka ilmenee erityisesti riidellessä. Osapuolet vänkäävät niin kauan omaa mielipidettään puolustaen, että unohtavat, miksi alunperin edes olivat sitä mieltä. Riidasta tulee pääasia. Niin ei saisi käydä. Näin sanotaan Tao Taossakin. Lapsikin ymmärtää lopettaa ajoissa.

Miksi sitten on edes olemassa sellainen termi kuin lapsellisuus, sillä lapset eivät siihen useinkaan syyllisty? Ajatelkaapa nyt vaikka Pekkaa ja Petraa hiekkalaatikolla tappelemassa sinisestä lapiosta. Homma päättyy siihen, että Pekka heittää Petran silmiin hiekkaa ja Petra alkaa itkeä. Pekan omatunto alkaa kolkuttaa, ja lapion kohtalo on selvä.

Aikuiset tappelisivat lapiosta vielä haudan reunallakin.

Paskaa joulua

Juu se on ny kuulkaa sillälailla, että mä en ole vielä löytäny vuoden 2009 joulun henkeä. Siinä missä kaikki muut hössöttää lahjojen ostamisen, joulukinkkunsa, jouluvalojensa ja pieleen menneiden piparkakkutalojensa kanssa, niin mä vaan kummastelen. Ja sairastan.

Oikeestaan tää kaikki alko jo joulukuun alussa, kun unohdin ensimmäisenä päivänä avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Koko joulukuu tuli puun takaa. Ja ennen ku huomasinkaa, lauloin jo joulujuhlassa Enkeli taivaan ja hyvästelin Lahden hetkeksi.

Ajattelin että täältähän se joulu löytyy, täältä maalta! Ja melkein löytykin, kunnes muhun iski flunssa ja nukuin vuoden pimeimmän päivän yli. Ja kappas, jouluaatto on huomenna, ja mä makaan petissä verhot ikkunoiden edessä. En jaksais edes siivota ja laittaa jouluvaloja. Että paskaa joulua vaan.

En kuitenkaan aatellu lannistua. Raahasin jo ton 10 kilon painosen imurin yläkertaan, vielä tarvis käynnistää se. Sitten vintiin etsimään sitä valopukkia. Teen sen joulun nyt vaikka väkisin. Huomenna herätän itseni koristelemaan kuusta ja katsomaan Lumiukkoa. Kaiken lisäks tää on ensimmäinen jouluaatto neljään vuoteen, kun en oo töissä!

Niin että nyt sitä joulutunnelmaa metsästämään!

Anteeks mää puhun murtteel, ku hermostun

Olen kateellinen kaikille niille kurjille, jotka omistavat jonkin murteen. Karjalasta tulleet laulelee päivät pitkät, savolaisilla on veikeä pilke joka sanassa, oululaisten puheessa on jotain juroa ja tamperelaiset... Niille ei voi edes suuttua, kun niiden näässyttelyy kuuntelee.

Sitten ollaan me hämäläiset. Ihanat, hitaat hämäläiset, jotka mäsättelee. Kuinka tylsää. Minusta olisi kiva puhua jotain veikeää murretta, niin kuin Tuntemattoman Hietanen Suomen Turuust. Miksi sitten puhun vaan tylsää hämäläistä? Hämeen murteen alue on kovin laaja, ehkä olen vain liiaksi tottunut siihen?

Puhun kyllä muitakin murteita. Tai siis sellaista omanlaista murretta, joka on yhdistelmä Huittisten, Rauman, Porin ja Tampereen murretta. On tasan kolme tilannetta jolloin sitä tulee ulos suustani. Ensimmäinen on, kun yritän matkia sitä. Se harvemmin onnistuu, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Toinen on kun olen viettänyt aikaa sukulaisteni kanssa. Kymmenen minuuttia, ja puhua pälpätän omaa murrettani kaikille Porista, Raumalta, Huittisista ja muualta länsi-Suomesta tulleille tuttaville. Huomaan sen, mutta en lopeta, sillä murteen tunne ja sen soljunta ulos on maagista. Hetki jolloin en tunne olevani hidas hämäläinen.

Kolmas tilanne on se, kun olen hermostunut. Töissä ja muualla, kun tulee hankala paikka tai uusi ihminen, jolle täytyy puhua, tulee murre taas ulos itsestään. Tätä en itse huomaa, mutta olen kuullut siitä huomautuksia. Autokoulussakin vastasin ajo-opettajan kysymyksiin murteellani. Seuraava kysymys oli: "Et taida olla Riihimäeltä kotoisin." No en kyllä olekkaan, ei sen puoleen.

Käytän murretta pehmittääkseni ihmisiä. Kuka voisi vastustaa suloisia murteita? Varmasti monikin,toisia omituinen murreviritykseni harmittaa. Näiden ihmisten ilmeestä näen heidän ärsyyntymisensä. Nielen sanani ja palaan takaisin hämäläiseen nuottiin. Se ainakin tulee luonnostaan, niin kuin pitää. Olen siitä vähintään yhtä ylpeä, kuin omituisesta sekoitetusta murteestani. Ellen enemmänkin.