Lähdin eilen Hai-saappaat jalassa metsään. Tarkoituksena oli kiivetä harjun päälle, mutta polku (tai polun tapainen kengänjälkien sarja) loppui puolivälissä matkaa. Hanki kantoi mukavasti, mutta sitten kun se ei enää kantanut.... Lunta oli polveen asti. Päädyin sitten harjun yli pururadalle. Kamera oli matkassa, joten tuli otettua muutama arktinen kuva muun muassa Ykslammessa pulppuavasta kuumasta lähteestä. Vähän rennompi meininki (ja teksti) tällä kertaa. Huomenna takaisin kaupunkiin.
Mun ei pitänyt lähteä tänä vuonna mukaan kesäteatteriin. Ei pitänyt. Mutta niin siinä vain kävi, että lupauduin. Veri vetää lavalle.
Kun minulle tarjottiin roolia, olin aika varma, etten lähtisi mukaan. Ajattelin viettää kesäni jossain ihan muualla, mahdollisesti toimittajan hommia tehden. Minut houkuteltiin viekkaasti käymään ilmaisutaidon kurssilla. Lupauduin. Ehkäpä menen katsomaan, mitä siellä tänä vuonna tapahtuu. Ja onhan se hyvää preppausta tulevia esittävän taiteen pääsykokeita varten.
Huomasin käyväni joka tunnilla. Ohjaaja kysyi tunnin lopussa, oletko tulossa kesällä? En tiedä. Seuraavan tunnin lopulla kysymys toistui. Ehkä, en tiedä. Ja taas sama rumba. Kyl mä varmaan, mut en tiedä vielä. Sitten mulla olikin jo plari edessä.
Ensimmäistä kertaa "teatteriurani" aikana mulla on rooli tiedossa näin aikaisessa vaiheessa. Ja uskokaa tai älkää, rooli on juuri se, mitä olen näiden kesien aikana halunnut tehdäkin. Se on isompi kuin aikaisemmat työt ja karikatyyrisempi. Mutta ennen kaikkea se, millaisen kehityskaaren kyseinen hahmo kokee näytelmän aikana, teki minuun vaikutuksen.
Niinpä suostuin. Tiedän, että kesästä tulee työläs, mutta alan jo tottua siihen. Kyllähän sitä ehtii kesätoimittajan hommia tehdä vastaisuudessakin.
Olin tänään Iittalassa seuraamassa televisiojutun tekoa. Ala-asteelle saapui Hämeenlinnan kaupunginorkesteri, joka esiintyi koululaisille. Ajattelin, että hohhoijakkaa, taas sitä yritetään sivistää lapsia.
Itse en ole koskaan ollut klassisen musiikin ystävä. Rakastan lyriikoita ja riimejä, ja niitä harvemmin löytää perinteisestä klassisesta musiikista. Suhteeni klassiseen musiikkiin ei ole koskaan ollut lainkaan niin intohimoinen, kuin klassikkokirjoihin tai -näytelmiin. I did not have any relations with that music.
Kun orkesteri aloitti soittamisen, koin jonkinlaisen valaistumisen. Mieleeni ei tulvinut se sama tunne, joka minulla oli ala- ja yläasteella vastaavanlaisina teemapäivinä. Sen sijaan aloin muistella musiikintunneilla opittuja asioita klassisesta musiikista. Pääni täyttyi termeistä. Tuo on ykkösviulu, tuo kakkosviulu, Vivaldin neljä vuodenaikaa, Tsaikovskin Joutsenlampi, Mozartin Eine Kleine Nachtmusic... Finlandia Edvin Laineen Tuntemattomassa Sotilaassa... Yritin hillitä itseni, etten vain alkaisi riehua ympäri salia.
Muu yleisö ei ollut lainkaan niin innoissaan. Joku kuunteli korvalappustereoita, toiset juttelivat. Teki mieleni ravistaa osaa niistä pikkuisista. "Ettekö te huomaa, mitä teidän edessänne tapahtuu?!"
Ehkä se ei olisi ollut tarpeellista. Minäkin koin tällaisen heräämisen vasta parikymppisenä, toiset kokevat sen myöhemmin, toiset eivät koskaan.
Spotify on soittanut tänään Beethovenia, Debussya, Chopinia ja tietenkin Sibeliusta.
